Kiertävät suistamolaiset kanteleensoittajat olivat aikansa rokkitähtiä
Ristikanzan Kalevalan päivän haastattelussa perinteentutkija Anna-Liisa Tenhunen kertoo tutkimustyöstään itku- ja kanteleperinteen parissa ja paljastaa, miten suistamolaisista kiertävistä kanteleensoittajista tuli aikansa julkkiksia.
Istumassa vasemmalta: Iivana Mišukka, Iivana Bogdanoff-Vihantola ja Iivana Shemeikka. Seisomassa vasemmalta: Iivana Onoila, Konstantin Kuokka ja Elessei Valokainen. Kuva: Musovirasto, I. M. Wartiainen, Kansantieteen kuvakokoelma.
Kiuruvetisen filosofian tohtorin ja perinteentutkijan Anna-Liisa Tenhusen tutkimustyö rajakarjalaisen perinteen parissa on vaikuttava. Vuosien aikana hän on ollut mukana kirjoittamassa kanteleensoiton historiaa käsittelevää tietokirjaa, tehnyt väitöskirjatutkimuksen itkuperinteestä, kirjoittanut lukuisia artikkeleita ja pitänyt esitelmiä kanteleensoittajista ja äänellä itkijöistä.
Anna-Liisa kertoo, että rakkaus perinteisiin syntyi puolivahingossa 80-luvun alussa. Anna-Liisan naapuri oli ilmoittautunut Kiuruveden kansalaisopistossa tuolloin alkaneelle ison kanteleen kurssille, jonne hän pyysi Anna-Liisalta autokyydin.
– Olen sillä tiellä vieläkin. En olisi nuorempana uskonut, että se johtaa siihen, että joku päivä väittelen umpisavolaisena tohtoriksi itkuvirsistä ja että minulle myönnetään Vuoden Kareliaani -palkinto, Anna-Liisa nauraa.
Kanteleperinteen elvyttämista ja uudistamista
Perinteentutkija Anna-Liisa Tenhunen
Vuonna 1983 Anna-Liisan kanteleensoiton opettaja yllytti häntä osallistumaan Iisalmessa järjestettävälle nuorten kansanmusiikkikurssille, jossa opetettiin 5-kielisen kanteleen soittoa.
– Se meni kuin häkä päähän. Ostin soittimen ja kaksi viikkoa kurssin jälkeen aloin opettaa 5-kielisen soittoa Rytkyn koululla, jossa toimin esikoulunopettajana, Anna-Liisa muistelee.
70-luvun Suomessa havahduttiin siihen, että pienkanteleiden soiton taito oli uhkaavasti katoamassa. Kaustisella toimiva Kansanmusiikki-instituutti käynnisti vuonna 1985 Kantele kouluun -projektin, jonka tavoite oli elvyttää 5- ja 10-kielisten kanteleiden käyttöä.
Kanteleinnostus roihahti niin suureksi, että Kansanmusiikki-instituutti kokosi soitonopettajaverkoston, johon valittiin hakemusten perusteella eri puolilta Suomea parikymmentä ihmistä. Anna-Liisa oli valittujen joukossa Pohjois-Savon edustajana, ja hän kävi kouluttautumassa Kaustisella pari kertaa vuodessa. Anna-Liisa kiersi pitämässä 5-kieliskursseja eri paikkakunnilla Kaustiselta lainatuilla kanteleilla ja opetusmateriaalilla.
Vuonna 1986 Anna-Liisa meni töihin esikoulunopettajaksi Kiuruveden keskustaan, Nivan koululle ja perusti kantelekerhon. Kerhossa soitettiin 5-kielisiä, 10-kielisiä, isoja kanteleita ja jouhikkoja. Oppilaita oli parhaimmillaan toistasataa, ja lopulta Anna-Liisa siirtyi päätoimiseksi kanteleensoiton opettajaksi. Hän opiskeli työn ohessa Tampereen yliopistolla etnomusikologiaa.
– Kantelekerhon tavoitteena oli tuulettaa kanteleen soittamiseen liittyviä luutuneita ajatuksia ja ennakkoluuloja. Teimme lasten kanssa paljon omia sovituksia ja kappaleita ja soitimme vanhoja rajakarjalaisia kantelesävelmiä. Se oli myös oma ensikosketukseni rajakarjalaisten kanteleensoittajien tuotantoon. Nivan koulun kantelekerho voitti lukuisia valtakunnallisia mestaruuksia, ja esiinnyimme Tallinnassa ja Marin tasavallassa asti.
Uusi Kansanmusiikki-lehdessä julkaistu juttu Nivan koulun kantelekerhosta vuodelta 1991. Kuva: Anna-Liisa Tenhunen
– Noihin vuosiin mahtui myös 10 vuoden jakso valtakunnallisen Kanteleliiton hallituksessa. Myöhemmin sain olla mukana tekemässä tietokirjaa Kantele. Jäi paljon hyviä muistoja, ja Kanteleliiton myöntämät Kultakantele-ja Vuoden kantele -palkinnot sekä Kanteleliiton kunniajäsenyys, Anna-Liisa kertoo.
Kun omat lapset kasvoivat, Anna-Liisa opiskeli Joensuun yliopistossa kasvatustiedettä työn ohessa. Joensuussa hän innostui myös perinteentutkimuksen opinnoista ja päätyi tekemään kahta tutkintoa yhtä aikaa.
– En ajatellut jatkaa opintoja ihan väitöskirjaan saakka, mutta toisin kävi. Tein pro gradun Klaudia Plattosesta, Matjoi Plattosen pojantyttärestä. Professorimme Seppo Knuuttila vinkkasi, että itkijöitä oli tutkittu hyvin vähän, joten jatkoin aiheen käsittelyä väitöskirjatutkimuksessani.
Kiuruvesi oli yksi rajakarjalaisten tärkeimmistä asutuskunnista, ja myös Anna-Liisan lapsuuden naapurustosta löytyi ortodoksisia Suistamon evakkoja, joista jäi lämpimiä muistoja. Itkuperinteet olivat Anna-Liisalle tuolloin ihan vieraita, eikä hän osannut karjalan kieltä.
– Oma ensikohtaamiseni itkujen kanssa tapahtui Kiuruveden Suistamo-juhlilla vuonna -85, jossa Klaudia Plattonen esitti itkun Karjalan ikävästä. En tuolloin ymmärtänyt, mitä karjalankielisessä itkussa sanottiin, mutta muistan ihmetelleeni, miksi yleisö itki niin vuolaasti, Anna-Liisa muistelee.
Evakkoitkijöitä tapaamassa
Anna-Liisan rajakarjalaista itkuperinnettä käsittelevä väitöskirja Itkuvirren kolme elämää valmistui vuonna 2006. Väitöskirja tarkastelee itkuvirsien käyttötapoja ja niiden merkitystä itkijöille. Teos jäsentyy kolmeen vaiheeseen: rajakarjalaiseen itkuperinteeseen 1800–1900-lukujen vaihteessa Matjoi Plattosen elämäntyön näkökulmasta, evakkojen itkuperinteeseen sekä 1990-luvulla heränneeseen uuteen itkuinnostukseen.
Anna-Liisa kertoo, että aiheessa häntä kiehtoi erityisesti itkuperinteiden muuttuminen. Itkut, kuten muutkin ortodoksikarjalaiset perinteet, ovat eläneet karjalaisyhteisön kokemien muutosten ja yhteiskunnan muuttumisen mukana. Sotien jälkeen suomenkarjalaisten itkuperinne siirtyi ritualistisesta käytöstä esitetyksi perinteeksi, jota harjoitettiin pääosin ortodoksisten evakkojen keskinäisissä tapahtumissa.
Aineistoa ja uusia näkökulmia tutkimukseen löytyi arkistotallenteiden lisäksi itkuvirsiä käsittelevistä lehtiartikkeleista sekä radio- ja tv-ohjelmista. Lisäksi Anna-Liisa seurasi ja havainnoi itkukursseja ja haastatteli rajakarjalaisia itkijöitä.
– Olen valtavan kiitollinen siitä, että tutkimuksen aikana minulla oli ilo tavata kaksi nyt jo edesmennyttä evakkoitkijää, Klaudia Vonkkanen ja Martta Kuikka.
Kuvat yllä: 1. Martta Kuikka. Kuva: Anja Smålander, Museovirasto, Historian kuvakokoelma / Matkailun edistämiskeskuksen kokoelma. 2. Oksenja Mäkiselkä ja Klaudia Vonkkanen. Kuva: Kuopion kulttuurihistoriallinen museo
Klaudia oli oppinut itkemisen äidiltään, suistamolaiselta Oksenja Mäkiselältä, jonka kanssa hän kiersi esiintymässä. Anna-Liisa kertoo, että Oksenjan yli kymmenen vuotta kestänyt ura keikkailevana itkijänä oli ainutlaatuinen.
– Oksenjalla oli muistissaan mittava määrä vanhoja runoja, loitsuja, itkuja, muita lauluja ja perinnettä, mutta myös taito sepittää uusia itkuja tilanteen mukaan. Hän oli tietoinen tehtävänsä tärkeydestä ja osasi tulkita itkujaan myös suomeksi, Anna-Liisa kertoo.
Anna-Liisa haastatteli tuolloin 84-vuotiasta Klaudiaa hänen kotonaan Varkaudessa. Anna-Liisa kertoo, että puhelias Klaudia osasi kertoa valtavan hersyvästi äidistään, omista esiintymismatkoistaan ja elämästään.
– Klaudia puhui putkeen 12 tuntia, ja minulta alkoivat jo voimat loppua. Klaudia totesi siihen, että kun perinteentutkija Matti Kuusi oli käynyt häntä haastattelemassa, oli jutustelu jatkunut aamuviiteen. Aamulla hän kertoi, että meinasi tulla minut kolmelta yöllä herättämään, kun hänellä oli mielessä niin hyvät jutut, Anna-Liisa nauraa.
– Suojärveläinen Martta oli persoonana hyvin erilainen, kielellisesti vahva itkijä. Kun hän lauloi soljuvalla ja kauniilla karjalan kielellään, niin ymmärsin, että itkeminen on todellakin taitolaji. Hänen ja Matjoin itkuissa pääsin kokemaan mitä äänellä itkeminen voi parhaimmillaan olla, Anna-Liisa toteaa.
Karjalaisissa perinteissä riittää tutkittavaa
Anna-Liisa kertoo seuranneensa nykyitkuja ja itkemisperinteisiin liittyvää keskustelua lähinnä passiivisesti sivusta. Itkuihin liittyy ristiriitoja ja vahvoja näkemyksiä siitä, kuka itkuperinnettä saa harjoittaa.
Matjoi Plattonen esiintyi Norjan kuningas Haakonille kaivopuiston ulkojuhlassa vuonna 1928. Vasemmalla kaupunginjohtaja Antti Tulenheimo, kuningas Haakon VII, presidentti Relander. Kuva: Museovirasto, Historian kuvakokoelma.
– Itsekin olen savolaisena ollut pikkuisen varpaillaan itkuvirsien suhteen. Olen kuitenkin ajatellut niin päin, että savolaisuus on etu, koska olen voinut avoimesti ihmetellä ja kysyä kysymyksiä eli tehdä sitä, mitä tutkijan kuuluukin, Anna-Liisa toteaa.
Perinteentutkija on kuitenkin tyytyväinen, että itkuissa näkyy pikkuhiljaa myös perinteiden uudistumista, vaikka hänelle itselleen perinteinen, karjalankielinen itku on sydäntä kaikkein lähimpänä.
– Nykyaikana itkuperinteeseen on helppo liittää sellaisia piirteitä, jotka eivät siihen mielestäni oikeastaan kuulu. Onneksi perinne on pystynyt uudistumaan myös vanhaa kunnioittaen. Esimerkiksi tutkija Viliina Silvonen on kirjoittanut erinomaisia artikkeleita uudesta itkuperinteestä, joissa hän käyttää osuvaa termiä uusitku. Muusikoista minua viehättävät esimerkiksi Emmi Kuittinen ja Surento, jotka tekevät uudenlaisia itkulauluja itkuperinnettä kunnioittaen.
Tutkija vinkkaa, että itkujen tutkijalle olisi arkistoissa vielä paljon löydettävää. Anna-Liisan oman tutkimustyön alkaessa käsitys oli, että Matjoilta oli tallennettu vain kaksi itkua. Kun tutkimus valmistui, hän oli löytänyt niitä jo 82.
– Evakkojen itkuperinnettä ei ole vieläkään tutkittu kunnolla, vaikka on olemassa tietoa siitä, että itkuja on harjoitettu esimerkiksi Ylä-Savossa vielä sotien jälkeenkin. Matjoilta löytyi arkistosta itkujen lisäksi myös ruokopillisävelmiä ja karjankutsuhuutoja, Anna-Liisa vinkkaa.
Kiertävät suistamolaiset kanteleensoittajat olivat aikansa rokkitähtiä
Anna-Liisa kertoo, että kiinnostus kiertävien kanteleensoittajien toimintaan heräsi itkuvirsiaineiston keräämisen yhteydessä, kun arkistoissa tuli toistuvasti vastaan mainintoja kantelemiesten esiintymisistä ja edesottamuksista eri puolilla Suomea.
– Sain SKS:ltä toimeksiannon etsiä valokuvia musiikkitieteilijä ja perinteentutkija Armas O. Väisäsen vuonna 1928 julkaistun Kantele- ja jouhikkosävelmiä -teoksen uutta painosta varten. Siinä tulivat kanteleensoittajien kasvot tutuiksi.
– Myöhemmin olin kolmen tutkijan työryhmässä tekemässä vuonna 2013 valmistunutta tietokirjaa Kizavirzi, karjalaisesta kanteleperinteestä 1900-luvun alussa. Kirjoitin siihen noin 30 soittajan henkilökuvat seuraavista pitäjistä: Suojärvi, Korpiselkä, Tuupovaara, Kitee, Suistamo, Impilahti ja Vitele. Se oli kiinnostava ja haastava projekti, Anna-Liisa kertoo.
Itäsuomalaisen Väisäsen keräämästä arkistosta löytyi runsaasti tietoa myös kanteleensoittajien toiminnasta ja keikkamatkoista, kuten esiintymisiin liittyvää kirjeenvaihtoa.
– Väisänen oli keskeinen tekijä itkijöiden ja kanteleensoittajien maailmanvalloituksessa. Hän toimi agenttina ja järjesti kanteleensoittajille ja itkijöille esiintymisiä eri puolille Suomea. Hän vei muun muassa Matjoi Plattosen Budapestiin ja Oksenja Mäkiselän ja Antero Vornasen Lyypekkiin.
Kanteleensoittajien aktiivisuus sai alkunsa kansalliseen heräämiseen olennaisesti liittyneistä laulujuhlista, jotka tekivät karjalaista runolaulua ja kanteleensoittoa tunnetuksi. Laulujuhlien tuomasta huomiosta ja taloudellisista mahdollisuuksista innostuneet suistamolaiset runolaulajat ja kanteleensoittajat alkoivat tehdä myös omia kiertueitaan Suomen kaupungeissa ja maaseutukeskuksissa 1900-luvun alussa.
Kuvat yllä: 1. Runolaulajat Iivana Shemeikka, Iivana Onoila ja Konstantin Kuokka. Kuva: Museovirasto. 2. Runolaulajat Feodor Vuorinen ja Timo Lipitsä. Kuva: Suistamon Perinneseura. 3. Runolaulajat Iivana Onoila ja Elessei Valokainen. Kuva: Sibelius-museo. Kuva 3. Runolaulajat ja kanteleensoittajat Iivana Shemeikka, Iivana Onoila ja Iivana Lösönen. Kuva: Sibelius-museo.
Anna-Liisa kertoo, että kiertävien kanteleensoittajien tarinan muodostaminen oli eräänlaista palapelin kasaamista arkistoaineistosta, valokuvista, pienistä lehti-ilmoituksista, artikkeleista ja kirjeenvaihdosta. Aineistosta muodostuu kokonaiskuva omatoimisesta kanteleensoittajajoukosta, joka osallistui aktiivisesti kansallisen identiteetin rakentamiseen, hyödynsi kansan Karjala-huumaa ja aiheutti toiminnallaan myös pahennusta.
– Esiintymiset olivat perinteenharjoittajille elinkeino, joihin kuului aktiivinen yhteydenpito mediaan ja silmäätekeviin. Keikkailevat kanteleensoittajat vierailivat lehtien toimituksissa ja teettivät postikortteja keikoilla myytäviksi. He arvostivat omaa osaamistaan ja merkitystään ikivanhan perinteen vaalijoina. Oksenja Mäkiselkä oli ainoa kiertävä naisesiintyjä, mikä oli hyvin harvinaista siihen aikaan, Anna-Liisa kertoo.
– On ihmeellistä, miten rohkeasti suistamolaiset lähtivät maailmalle, vaikka tuskin kukaan heistä osasi lukea ja kirjoittaa.
Iivo Härkönen. Kuva: Museovirasto
Kansallisromanttisissa tunnelmissa vellova kansa oli oiva kohde taitaville myyntimiehille. Kiertävistä muusikoista Konstantin Kuokka, Iivana Onoila ja Iivana Lösönen keräsivät Raja-Karjalasta ja Aunuksesta esineistöä, jota he myivät eri museoihin. Esineiden seassa oli kanteleita, erilaisia tekstiilejä ja taikaesineitä, kuten kuivattu koskikara, kärppä, siankärsä ja umpipuu.
Kanteleensoittajien omatoimisuus ja jatkuva kaupankäynti tuottivat päänvaivaa erityisesti suistamolaiselle kulttuurivaikuttajalle ja kirjailijalle Iivo Härköselle. Härkönen valitteli, että Elessei Valokainen ”myi matkoillaan ”hyväuskoisille” tuohitorvia, puukelloja ja kanteleita, joihin oli vuoleskellut vanhoja vuosilukuja ja savustuttanut viikkokausia saunan orsilla”.
– Härkönen ei hyväksynyt, että rahvaan edustajat tällä tavalla omin päin järjestivät ja hinnoittelivat esiintymisiään, mikä oli hänen mielestään siveellinen ja kansantieteellinen harha, Anna-Liisa kertoo.
Anna-Liisa arvelee, että kielteiseen suhtautumiseen vaikutti Iivon oma tausta, sillä hänen isovanhempansa Pelagea ja Iivana Härkönen olivat kumpikin kuuluja runolaulajia, ja Iivana soitti myös kannelta. Heidän poikansa, Iivon isä Iivana Härkönen, soitti myös kannelta ja lauloi runolauluja. Iivanan laulama Lemminkäinen löytyy levyltä The Kalevala Heritage. Iivo oli lapsuudessaan tavannut myös arvostetut suistamolaiset runolaulajat, Iivana Shemeikan ja Iivana Bogdanoffin.
– Kenties tämän henkilökohtaisen yhteyden takia Härköselle kanteleensoitto ja runolaulu olivat pyhää ja arvokasta, joita ei saanut soveltaa, kaupallistaa tai esittää missä vain. Itkuvirsien esittäjiä hän ei juurikaan arvostanut, vaikka hänen omistakin runoistaan löytyy piirteitä itkukielestä, Anna-Liisa kertoo.
Anna-Liisa toteaa, että omatoimisten, aikaansaavien ja huumorintajuisten kanteleensoittajien tutkiminen on ollut antoisaa ja hauskaa. Nykyajassa kantelemiesten merkitys Suomen kansallisessa historiassa kuitenkin helposti unohtuu.
– Nykyajan ihmiset eivät ymmärrä, miten kuuluisia kiertävät kanteleensoittajat olivat aikoinaan olleet. Heidän esityksiään kävi katsomassa valtava määrä ihmisiä eri puolilla Suomea, ja niistä kirjoitettiin laajasti lehdistössä. Iivana Shemeikan kuolema Helsingissä kesken keikkamatkan uutisoitiin laajalti, ja suuri kansanjoukko saatteli hänen arkkuaan Helsingin rautatieasemalla vietäväksi kotikylään. Myös Iivana Onoilan hautajaisissa Suistamolla oli valtava määrä vieraita, muistokirjoituksia ja tervehdyksiä, Anna-Liisa kertoo.
“Iivo Härkönen kertoo toppuutelleensa ukkojen liian tiheitä esiintymismatkoja, mistä syystä nämä häntä karttelivat. Härkönen oli toimittajana Kuopiossa, jonne Onoila ja Lösönen tulivat laulumatkallaan. Lehti-ilmoitusten takia oli pakko kääntyä ”oman miehen” puoleen. Härkönen lupasi auttaa ukkoja, mikäli nämä puolestaan lupaisivat esityksensä jälkeen palata kotiin. Jutustelun lomassa Onoila sai Härkösen kirjoittamaan lapulle helsinkiläisten ”runoherrojen” nimet ja osoitteet, jotka hän oli muka unohtanut. Ukot lähtivät Kuopiosta osoitelappunsa kanssa – suoraan Helsinkiin, jossa ilmoittivat: ”Emme olisi muuten tulleetkaan, vaan kun se käski.
”
Uudet tulkinnat pitävät perinteen elossa
Anna-Liisa muistuttaa, että perinnettä ei ole tarkoitettu arkistoissa pölyttyväksi ja kannustaa myös nykyajan karjalaisia pitämään omalta osaltaan huolen arvokkaiden rajakarjalaisten laulu- ja soittoperinteiden säilymisestä.
– 5-kielisen kanteleen soiton alkeet oppii puoleen tuntiin, ja sillä pystyy nykypäivänä tekemään ihan mitä tahansa, Anna-Liisa vinkkaa.
– Mielestäni on tärkeää muistaa, että kansanperinne ei ole vain sitä vanhaa, joka on ollut siellä jossain joskus, vaan sen pitää antaa elää tässä ajassa. Kansanmusiikissa jokaisella on oikeus soittaa ja laulaa omalla tavallaan ja äänellään, Anna-Liisa lisää.
– Perinteiden elinvoimaisuuden kannalta on myös upeaa, että karjalan kieltä elvytetään. Innostuin karjalan kielen opiskelusta Mika Saatsin kursseilla, ja viime syksy vierähti Päivännouzu-Suomen yliopissossa karjalan kielen peruskurssilla. Nyt on vuorossa jo jatkokurssi.
– Saatsin Mika on minun viime vuosien Karjala-innostukseni lähde, Anna-Liisa kertoo. Kuvassa vasemmalla Mika, ja taustalla Matjoi Plattosen ruokopillit, jotka Anna-Liisa sai lahjaksi A.O. Väisäsen tyttäreltä väiteltyään tohtoriksi.