Isä Mauno Röppänen luottaa varjelukseen: ”Suru on Jumalan tapa opettaa meille nöyryyttä”

Monen Ylä-Savon ortodoksikarjalaisen identiteetti on rakentunut opettajana ja pappina elämäntyönsä tehneen isä Mauno Röppäsen uskonnontunneilla. Huumorintaju ja rento elämänasenne eivät ole kadonneet minnekään, vaikka elämä on tuonut mukanaan myös surua.

Isä Mauno Röppänen toivottaa minut tervetulleeksi kotiinsa Joensuun Reijolassa. Hän on asunut rauhallisessa rivitaloyhtiössä jo 19 vuotta, eivätkä kaikki naapurit ole isä Maunon pappeudesta edes tietoisia.

– Vaikka kerran yksi naapureista tokaisi, että kyllä hän tietää, että minä olen pakanapappi. Vastasin siihen vain, että kiitos arvostelusta, isä Mauno kertoo ja nauraa päälle.

Isä Maunon kodissa olohuonetta hallitsee korkea analogipöytä ja iso ikoniseinä, ja hyllyt ovat täynnä ortodoksista esineistöä ja kirjallisuutta. Kodin jokaisessa čupussa on ikoni, ja työhuoneen nurkasta keskusteluamme kuuntelee ortodoksikarjalaisten evakkojen tunnus, Evakko-Kristus.

Suojärven Annantehtaalla vuonna 1935 syntynyt isä Mauno on kaksinkertainen Karjalan evakko. Perhe siirtyi talvisodan alta Rantasalmelle, mutta paluu takaisin Karjalaan tuli jo vuonna 1941, kun isä Maunon uittopäällikkönä työskennellyt isä, Pekka Röppänen, komennettiin Suojärvelle kartoittamaan uittoreittejä. Annantehtaalla kaikki oli poltettu ja tuhottu, joten perhe asettui isän kotipaikalle Salmin Manssilaan, missä Mauno aloitti koulunkäynnin.

– Seuraava ja viimeinen lähtö koitti meille kesäkuussa 1944. Pappismunkki Paavali toimitti Manssilassa jumalanpalvelusta, kun huomasin kirkon ikkunoista, että pelloilla pölähtelee oudosti. Venäläiset olivat aloittaneet kylän pommittamisen Laatokalta laivoilta, isä Mauno muistelee.

Jumalanpalvelus keskeytettiin, ja salmilaiset evakuoituivat parhaansa mukaan keskellä venäläisten aloittamaa suurhyökkäystä, Tuuloksen maihinnousua.

Maalaukset muistuttavat kotiseuduista Karjalassa.

Ortodoksikarjalainen yhteisö rakentuu Ylä-Savoon

Röppästen perhe päätyi evakkoon Pielaveden Jylängin kylälle, josta matka jatkui vuoden jälkeen Haapajärvelle Pohjanmaalle ja sieltä lopulta Iisalmeen vuonna 1948.

Iisalmesta löytyi muitakin Karjalan evakkoja, ja rajakarjalainen ortodoksiyhteisö alkoi hitaasti elpyä ja järjestäytyä uudelleen. Jumalanpalveluksia järjestettiin keskuskoulun juhlasalissa ja kodeissa ennen Profeetta Elian kirkon valmistumista vuonna 1960. Kaupungissa toimi Ortodoksisten nuorten liiton kerho, ja ortodoksinen seurakunta piti myös omaa partiota.

Mauno myöntää, että koulunkäynti ei ollut harrastavan ja liikunnallisen pikkupojan lempipuuhaa. Jatkuvat muuttamiset ja sotien jälkeinen aika eivät helpottaneet oppimista, joten Iisalmessa hän kävi yhteislyseon toisen luokan uudestaan.

Ortodoksikarjalaisten perinteiden siirtyminen luterilaisen enemmistön keskellä eläessä ei ollut itsestään selvää. Isä Maunon perheessä perinteet säilyivät erityisesti naisväen ansiosta. Saunaan eli kylyh piti mennä lauantaisin aina ennen kuutta, jonka jälkeen isoäiti lausui rukoukset kirkkoslaaviksi ja koti ”kuajittih gluadanalla” eli suitsutettiin. Perinteet näkyivät myös naisten pukeutumisessa: pää peitettiin kirkossa čäpsällä tai huivilla.

Sotien jälkeen perinteitä siirrettiin myös Ortodoksisten lasten ja nuorten liiton leireillä Keiteleen Hiekassa ja myöhemmin Puroniemessä Rautalammilla.

– Vanhemmat työnsivät lapsensa leireille, joissa alkuun majoituttiin kylmissä sotilasteltoissa. Nuo leirit olivat tärkeitä tapahtumia perinteiden siirtymisen kannalta, kun monet sen ajan ortodoksivaikuttajat olivat siellä lasten ja nuorten seassa hyppäämässä pituutta ja milloin mitäkin. Siellä hauskanpidon ohessa opeteltiin rukouksia ja kirkkolauluja ja -tapoja. Sieltä vuonna 1949 saamani ortodoksinen laulukirja palvelee edelleen, isä Mauno muistelee.

Luokanopettajaksi Lapinlahdelle

Puolisonsa Salmen (os. Räsänen) isä Mauno tapasi tanssilavalla armeijan iltalomalla vuonna 1956 Lappeenrannassa. Viipurissa syntynyt Salme opiskeli voimisteluopettajaksi Helsingissä ja oli myös SM-tason korkeushyppääjä.

Armeijan jälkeen Maunon tie vei vastaperustettuun opettajakorkeakouluun Ouluun, ja Salme jäi Helsinkiin. Pariskunnan yhteiselo katkesi, mutta Maunon mieli paloi aina vain Salmen luo. Lopulta Mauno päätti kirjoittaa Salmelle kirjeen, ja seurustelu alkoi uudestaan. Kihlat ostettiin Runebergin päivänä 1959 ja vastavalmistunut pariskunta vihittiin saman vuoden kesällä.

Isä Mauno kertoo, että avioitumisensa jälkeen he kiertelivät moottoripyörällä Ylä-Savon paikkakuntia ja etsivät sopivaa paikkaa, jonne asettua. Aluksi isä Mauno opetti kuusi vuotta Iisalmen Ryhälänmäen kansakoulussa ja Salme liikuntaa Iisalmen tyttölyseossa. Vuonna 1966 molemmille löytyi työpaikka Lapinlahdelta, ja Mauno aloitti työt kirkonkylän koulun luokanopettajana ja Salme yläkoulun ja lukion liikunnanopettajana. Mauno vastasi myös ortodoksisen uskonnon opetuksesta peruskoulussa ja lukiossa.

Suunnitelma Vaeltajan laulujen laulamiseen.

Rento ote, perinteet ja yhdessä tekeminen olivat Maunon opetustyössä pääosassa. Uskonnontunneilla ei juurikaan Raamattua avattu, vaan keskusteltiin, osallistuttiin jumalanpalveluksiin, laulettiin kirkkoveisuja ja puhuttiin Karjalasta ja karjalan kielestä.

– Olin saanut luokanopettajakoulutuksessa sellaisen ohjeen, että älkää tehkö koulunkäynnistä liian vakavaa. Jos opetus on hauskaa, niin siitä jää mieleen jotakin. En ole itsekään mikään kirjanoppinut, joten olen yrittänyt tätä neuvoa noudattaa kaikessa, isä Mauno kertoo.

Uskonnonopetukseen kuului myös Vaeltajan laulujen laulaminen, jotka monet isä Maunon entisistä oppilaista osaavat vieläkin ulkoa. Isä Mauno esittelee hyvin kulunutta mustakantista laulukirjaa, jonka sisäkanteen on piirretty laulujen opetussuunnitelma.

– Tämän suunnitelman mukaan niitä laulettiin luokka-asteittain. Oma suosikkini on ollut aina Ilon alla ja murheen alla, isä Mauno kertoo.

Vuodet vapaaehtoispappina

Isä Maunon tie papiksi alkoi Iisalmen ortodoksisen seurakunnan kirkkoherran, rovasti Olavi Petsalon ja arkkipiispa Paavalin pyynnöstä. Tarve ortodoksipapeille oli Ylä-Savossa suuri, mutta seurakunnalla ei ollut varaa palkata heitä virkasuhteeseen. Ratkaisua haettiin vapaaehtoisista, oman työnsä ohella työskentelevistä papeista.

– Yritin kieltäytyä ja vetosin siihen, että olin jo melkein viisikymppinen. Isä Olavi oli kuitenkin sitä mieltä, että oppii se vanhakin koira uutta. Piispa Aleksi vihki minut lukijaksi, ja vuonna 1989 minut vihittiin papiksi Iisalmen profeetta Elian kirkossa. Rovastin arvonimen sain vuonna 2005, isä Mauno kertoo.

“Meidän kirkossamme pappi ei saarnaa korkealta saarnastuolista, vaan on yhdenvertaisena seurakuntalaisten kanssa”

– Isä Mauno Röppänen

– Papin työ on ollut minulle aina vapaaehtoistyötä, josta en saanut seurakunnalta koskaan palkkaa, vain kilometrikorvaukset.

Isä Mauno suhtautuu myös pappeuteen luonteenomaisella tavallaan rennosti ja maanläheisesti. Hänelle pappeus tarkoittaa ensisijaisesti opettamista ja tasavertaisuutta.

– Kristuskin kutsui itseään opettajaksi, ja samalla tavalla papinkin pitäisi olla kaikessa mukana ja opastaa seurakuntaa kohti parempaa tulevaisuutta. Meidän kirkossamme pappi ei saarnaa korkealta saarnastuolista, vaan on yhdenvertaisena seurakuntalaisten kanssa. Samalla tavalla myös seurakuntalaisille tulisi antaa neuvoja, ihmiseltä ihmiselle, isä Mauno toteaa.

Herra armahda

Selaamme vanhoja valokuva-albumeita Lapinlahden vuosilta. Ajan haalistamissa kuvissa isä Mauno ja Salme on ikuistettu milloin tiistaiseuroissa, milloin syntymäpäivillä, hautajaisissa, seurakunnan retkillä ja kirkkokunnan esipaimenten tapaamisissa. Pappeus ei ole vain yksilön valinta, vaan siihen sitoutuu koko perhe.

Edesmenneen puolison kuvien katsominen tuo isä Maunolle kyyneleet silmiin. Rakkaimmassa kuvassa vuodelta 1997 pariskunta on ikuistettu Betesdan lammikon äärellä Jerusalemissa. Salme kuoli äkillisesti vuonna 2006 pitkällisen sairastamisen jälkeen, ja hänet haudattiin Iisalmen ortodoksiselle hautausmaalle. Isä Mauno kertoo käyvänsä haudoilla usein Salmen kuolinpäivänä toimittamassa litanian hänen ja muiden läheisten muistoksi.

“Elämässä pitää ottaa nöyrästi kaikki vastaan ja ajatella, että asiat tapahtuvat, jos Luoja niin suo.”

– Ajan aamulla Joensuusta Iisalmeen ja tulen illaksi takaisin. Kaatosateella toimitan litanian vaikka autossa, jos haudoille ei pääse. Istun etupenkillä, laulan ja luen rukoukset ja syön suklaapatukan Salmen ja läheisteni muistoksi, isä Mauno kertoo.

Valokuva-albumin viimeisellä sivulla on kuva perheen yhteisestä kodista, Onnelasta. Isä Mauno ja Salme poseeraavat kameralle hymyilevinä kukkivan puutarhan keskellä. Pitkään avioliittoon mahtui raskaiden aikojen lisäksi myös paljon onnellisia hetkiä.

– Tempus fugit. Aika kuluu, nyt vain muistellaan, isä Mauno sanoo kuvaa katsellen.

– Olen oppinut uskomaan Jumalan johdatukseen ja tiedän, että me ihmiset emme kaikkia ratkaisuja tässä elämässä itse tee. Surukin on Jumalan tapa opettaa meille nöyryyttä, isä Mauno toteaa.

– Elämässä pitää ottaa nöyrästi kaikki vastaan ja ajatella, että asiat tapahtuvat, jos Luoja niin suo. Olen Hänelle kiitollinen jokaisesta vuodesta, jonka saimme Salmen kanssa yhdessä elää: ensin tässä maailmassa ja nyt rukouksessa.