Markku Wilhelm Pesonen, 76: ”Karjalaisten Jumalalla on huumorintajua”

Markku kotitsasounassaan Leppävirralla.

”Pesosten suku on kotoisin Impilahden Kytösyrjän kylästä. Kytösyrjä oli kauniilla, korkealla mäellä sijainnut ortodoksikylä, josta näkyi Laatokalle. Kylän tsasouna oli kotipaikkamme ja sukumme maiden vieressä. Pesoset siirtyivät aikoinaan Impilahdelle Joensuun tienoilta, ja uskontomme muuttui jo kymmenisen sukupolvea sitten luterilaisesta ortodoksiseksi, koska piti ruveta ”ruočista ryssäläiseksi” paikallisten tapojen mukaan.

Sotien jälkeen vanhempani asuivat kolme vuotta Lapualla, minkä jälkeen he asettuivat Leppävirran Sorsakoskelle, jonne sijoittui pääasiassa impilahtelaisista muodostuva 400 evakon joukko. Sorsakoskella toimi iso aterimia, kattiloita ja ruostumattomasta teräksestä tuotteita valmistava Hackmanin tehdas, jonka maista lohkaistiin 26 tilaa karjalaisille. Asutustoiminta oli siinä mielessä fiksua, että kylät pyrittiin siirtämään kokonaisina. Mekin saimme naapureiksi samat tutut Karjalan ortodoksinaapurit. Synnyin itse vuonna 1949 vastarakennetun kotimme peräkammarissa. Perheessämme oli ollut yhteensä kuusi lasta, joista vain kolme eli aikuiseksi. Kaksi kuoli jo lapsina evakkotaipaleiden aikana ja yksi nuorena aikuisena tehdasonnettomuudessa.

Alla: Sorsakosken kotitila eri vuosikymmeninä.

Sorsakosken kaltaisella teollisuuspaikkakunnalla ortodoksikarjalainen oli ryssä ilman muuta. Eikä sitä karjalaisuuttaan olisi uskonnon ja puhetavan vuoksi onnistunut piilottamaankaan, vaikka olisi halunnutkin. Meidät karjalaislapset kuulemma erotti myös navetan hajusta. Pahimpia kiusaajia ja nimittelijöitä olivat ne kylän kommunistien lapset. Jälkeenpäin kyllä hahmotin, kuka siinä tilanteessa mitäkin oikeasti oli.

Sorsakoskella jumalanpalveluksia pidettiin kansakoululla. Pappina toimi karjalainen, entinen Kitilän ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Aleksanteri Olanto ja kanttorina Boris Pehto. Pääsiäisen jumalanpalveluksia järjestettiin usein tätini Sanni Leskisen luona hänen maatilansa isossa tuvassa Sirkkaniemassä lähellä kylän keskustaa. Juhlaan saapuivat moni Sorsakoskella asuvista karjalaisista. Rakensimme lopulta oman tsasounan Leppävirran kirkonkylälle vuonna 1960, ja erityisesti tiistaiseuratoiminta oli ortodoksikarjalaisia yhdistävä tekijä. Ekumeenisten avioliittojen myötä toiminnassa oli mukana myös paljon luterilaisia.

Kävin opiskelemassa Mäntsälässä maanviljelysteknikoksi. Nauroin aina, että siellä meno oli kuin Babelista, kun stadin slangi sekoittui kaikkien maakuntien murteiden ja ihmisluonteiden kanssa. Elämäntyöni olen tehnyt maanviljelijänä, ja jatkoin kotitilalla elannoksi vihannes- ja viljaviljelystä, kunnes jäin 50-vuotiaana sydäntaudin vuoksi virallisesti eläkkeelle vuonna 2000. Tilan ylläpito vaimon kanssa jatkui sen jälkeenkin. Nykyisin kotipaikalla asuu poikani perheineen.

Vaimo löytyi läheltä, naapurikylästä Kotalahdesta. Katselin Liisaa jo kansakouluaikaan, että ei paha. Liisa opiskeli Sorsakosken kansalaiskoulun liikelinjalla, jonne tuli oppilaita pitkin pitäjiä. Sorsakosken pojilla oli siinä hieno tilaisuus tutkailla pitäjän tyttöjä, jotka kylläkin katsoivat meitä vähän nenänvarttaan pitkin.

”Meil on suvaitsevaine Jumala, hää ku on meijän karjalaiste kans ain pärjänny”

– Markku Wilhelm Pesonen

Liisa tuli luterilaisesta perheestä, mutta he eivät olleet kovin tiukkapipoisia. Appiukkoni varsinkin oli rento, ja hänen juttunsa olivat joskus niitä samanlaisia navanalusjuttuja kuin meilläkin. Sorsakoskella oli myös Jehovan todistajia, jotka jakoivat niitä lappujaan. Vitsailin heille kerran, että minä olen ortodoksi, vaimo luterilainen ja meidän nuoripari tässä enemmänkin helluntailainen. Että periaatteessa pärjättäisiin ihan näillä, mutta kyllä minä teidänkin lappunne voin ottaa. Teollisuuspaikkakunnalla uskonto ei ollut kovin suosittua, joten kaikkien eri kirkkokuntiin kuuluvien piti pitää yhtä. Ekumeenisia on meidän perheessämme aina oltu.

Impilahdella puhuttiin enimmäkseen suomen kielen Karjalan murretta. Livvinkarjalaa puhuttiin Salmia kohti mentäessä ja varsinaiskarjalaa lähempänä Suistamon rajaa. Ensimmäisen kerran kuulin karjalan kieltä siskoni miehen suvulta eli Suojärven Mämmeiltä, joiden kanssa vietin lapsuudessani paljon aikaa. Aluksi siitä ei ymmärtänyt juuri mitään, mutta pikkuhiljaa sanavarasto karttui. Sittemmin olen oppinut livviä pääasiassa laulamalla ja puhumalla sekä Leppävirran kansalaisopiston karjalan kielen kielikursseilla: Koslosen Karin kurssilla noin kymmenen vuotta ja Kähärin Marian kurssilla neljä vuotta. He ovat olleet hyvät opastajat.

Rajojen avauduttua 90-luvulla kävin paljon Karjalassa. Pitkärannasta tuli minulle tukikohta, ja sieltä löytyi karjalankielisiä ystäviä, jotka kävivät usein myös meidän luonamme Sorsakoskella. Heidän mukanaan tuli myös paljon vanhaa arjessa säilynyttä karjalaista kulttuuria, ja heiltä sain myös kipinän karjalankieliseen musiikkiin. Pikkuhiljaa rohkaistuin soittamaan ja laulamaan itsekin. Musiikki on nykyään tärkeä osa elämääni, ja esiinnyn enimmäkseen karjalankielisenä trubaduurina erilaisissa tapahtumissa joko itsekseni tai sahansoittajakaverini Pentti Kervisen kanssa duona. Leppävirralla sävellettyä ja savolaisperäistä kansanmusiikkia soitamme Leppävirran Pelimannien mukana. Usein myös lapseni Mirka ja lapsenlapseni Ninni kulkevat mukana esiintymisissä. He ovat myös innokkaita karjalankielisen musiikin ja karjalaisen perinteen ylläpitäjiä.

Esiintymässä Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla kesällä 2025.

Kihaus Folk -festareilla oli joskus 80-luvulla esiintymässä lyydinkielinen Pitk´ärveläiset-ryhmä Kuujärveltä. Piha-alueella kahvitellessa kuuntelin heidän puhettaan ja tajusin, että hyvänen aika, minähän ymmärrän mitä nuo puhuvat. Pääsin sittemmin itsekin käymään Kuujärvellä, ja olen esiintynyt Aunuksen musiikkifestivaaleilla monta kertaa sen jälkeen. Reissuja kertyi 29 vuoden ajan ennen rajoituksia. Minulle syntyi tiivis yhteys sinnepäin, ja olin myös esiintymässä karjalaisen kulttuurin keskuksen Karjalan kielen kodin avajaisissa Vieljärvellä. Täällä Suomessa olen mukana Karjalan Kielen Koin Abuniekat ry:n toiminnassa.

Sukumme viimeisenä karjalaisena olen kerännyt paljon sukumme ja yhteisömme historiaa. Teimme Pentti Karppisen kanssa Leppävirran karjalaisten haastatteluja 90-luvulla ja ehdimme tallentaa parinkymmenen iäkkään henkilön kertomana evakkosukupolven historiaa, muistoja ja kokemuksia. Kaksi vuotta sitten julkaistiin näistä haastatteluista koostettu, Eija Karhiolan toimittama Leppävirran karjalaisten evakkotie -kirja perhepiirin ja Sorsakosken kyläyhdistyksen toimesta. Haastatteluja ja tallenteita olisi pitänyt tehdä enemmänkin ja nuoremmistakin sukupolvista, jotka nyt ovat jo edesmenneitä. Myös omat lapsena kuulemani Karjala-tarinat ja omat muistot ovat vielä tallentamatta.

Tunne olevani parhaiten kotona evakkokarjalaisten ja sukumme joukossa kirkossa. Me ortodoksikarjalaiset emme ole ”oikeita” uskovaisia siinä mielessä, että me emme ole niin tiukkapipoisia. ”Meil on suvaitsevaine Jumala, hää ku on meijän karjalaiste kans ain pärjänny”.