Milla Härkkimen ortodoksikarjalainen identiteetti vahvistui maailmalla
Ortodoksinen usko sitoo karjalaiset osaksi laajaa ja monikulttuurista ortodoksista maailmaa. Vuodet Kreikassa toivat lisää kerroksia valtimolaisen Milla Härkkimen ortodoksikarjalaiseen identiteettiin, johon kuuluvat myös armollisuus ja vapaus uskoa omalla tavallaan.
Viola ja Milla kotona Joensuussa.
”Olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni niin totaalisessa Raja-Karjala-kuplassa Valtimolla, että vasta aikuisena ymmärsin, että on muitakin karjalaisia kuin karjalaa puhuvia ortodokseja. Kylällä kuuli karjalaa kaikkialla, eikä siinä ollut mitään erikoista. Karjalaiset vierailivat paljon toistensa luona, ja meilläkin kuului usein eteisestä rastui-tervehdys, kun Suojärven Kaitajärveltä kotoisin ollut ukkini Nikolai tuli kylään. Hänet perheineen sijoitettiin sotien jälkeen Karhunpäähän Valtimolle.
Meidän sukuhaarassamme ortodoksisuuden näkyminen arkielämässä katosi tietyllä tavalla ukin kohdalla, kun hän meni ruočin (luterilainen) kanssa naimisiin ja uskonnolliset tavat hiipuivat pikkuhiljaa. Isäni Seppo sisaruksineen on kuitenkin kaikki kastettu ortodokseiksi, kuten aikoinaan myös meidät lapsenlapset. Lapsuudessani ortodoksisuus keskittyi pitkälti koulun uskonnonopetukseen ja perhetapahtumiin kuten kastejuhliin ja hautajaisiin. Meitä oli Valtimon kirkonkylällä melko pieni porukka ortodoksioppilaita, ala-asteella neljä oppilasta. Myöhemmin tajusin, että koulussa oli paljon muitakin evakkojuurisia meidän lisäksemme, mutta monien suvussa ortodoksisuudesta oli luovuttu joko seka-avioliiton, kiusaamisen tai helpomman elämän toivon takia. Se tuli itselleni yllätyksenä, kun omassa Raja-Karjala-kuplassani ortodoksisuuden ylläpitäminen oli itsestäänselvyys.
“Omassa Raja-Karjala-kuplassani ortodoksisuuden ylläpitäminen oli itsestäänselvyys”
Valtimolla molemmat kirkot toimivat sulassa sovussa. Lapsuudessani kävin ortodoksisen seurakunnan sinapinsiemenkerhossa ja luterilaisen seurakunnan pyhäkoulussa. Vaikka me teini-iässä uhittelimme, että meitä ortodokseja ei voi pakottaa luterilaisiin jumalanpalveluksiin, niin silti sinne aina mentiin. Lieksan Viekijärvellä syntyneellä luterilaisella äidilläni Helenalla on vahvat pohjoiskarjalaiset juuret, ja olen iloinen siitä, miten avarakatseisesti ja kannustavasti hän on suhtautunut ortodoksisuuteen.
Olen jollakin tavalla hassusti ajatellut, että olen tällainen kevytortodoksi, kun uskonto ei ole niin näkyvästi ollut osa omaa elämää. Nyt kun olen juurihoitamassa itseäni takaisin meidän perinteisiimme, niin vähän surenkin sitä, että uskonto oli arjessa niin vähän läsnä. Ei meillä paastottu kotona koskaan, enkä tiennyt ortodoksisen kirkkovuoden vaikutuksesta arkeen ja vuodenkiertoon. Olen kuitenkin aina kokenut, että ortodoksisuus ei tästä huolimatta tuomitse minua. Voin uskoa sillä tavalla kuin minä uskon, eikä meidän karjalaisyhteisössämme ole ollut mitään tuomitsemista tai vahtimista sen suhteen. Kristinoppileirilläkin sai olla oma itsensä, eikä se ollut mitään sellaista tiukkaa ja ankaraa, mitä luterilaisilta kavereilta oli kuullut. Mikään ei ole meillä pakollista, vaan kaikki perustuu vapaaseen tahtoon.
Ortodoksikarjalainen identiteetti vahvistui maailmalla
Päädyin Valtimolta Kajaanin ja Oulun kautta maailmalle vuonna 2013, ja työskentelin Aurinkomatkojen matkaoppaana eri puolilla maailmaa kaksi ja puoli vuotta. Koska tulin hyvin pienestä ortodoksikarjalaisesta yhteisöstä, niin olin tottunut olemaan aina vähemmistössä. Tilanne kääntyi päälaelleen, kun törähdin ensimmäisen kerran ortodoksiselle Kreetalle. Aluksi turisteja vuosikymmeniä kuljettaneet ja heihin tympääntyneet bussikuskit olivat vähän tympeitä minua kohtaan. Siinä vaiheessa, kun he hoksasivat, että olin ortodoksi, niin suupielet nousivat tavatessa aina ylöspäin enkä ollut heille enää Milla, vaan toisen nimeni Irenen mukaan kreikkalaisittain Irini.
Kreetassa on jotakin erityistä, johon on karjalaisena helppo samaistua. Se on saari, jonka hallinnosta on taisteltu vuosisatoja, ja ihmiset ovat jotenkin eläneet arkeaan siinä keskellä. Kreetalla on rikas kulttuuri, tanssit, musiikit ja kaiken pohjalla erityinen luontosuhde. Ennen ortodoksisuutta siellä oli vahva minolainen Äiti Maa -ajattelu, jonka takia esimerkiksi käärmeet ovat edelleen siellä pyhiä.
Lopulta jätin opashommat ja muutin miehen perässä Lontooseen puoleksitoista vuodeksi, mutta työkeskeinen bisneskulttuuri ei ollut minun juttuni ollenkaan. Irtisanoin itseni ja lähdin takaisin Kreetalle miettimään mitä teen. Kävi niin, että Kreetalla toimi pohjoismainen yksikkö, joka teki ulkoistettua asiakaspalvelua pohjoismaisille yrityksille, joten jäin saarelle kahdeksi vuodeksi.
Aika Kreetalla toi ihan erilaisen näkökulman ortodoksisuuteen, kun pääsin tutustumaan paikalliseen ortodoksiseen kulttuuriin ja vierailemaan lukuisissa kirkoissa ja luostareissa. Ensivierailussa Rethymnonissa sijaitsevaan Agia Irinin luostariin oli jotakin maagista. Sieltä huokui ääretön rauhan tunne, ja sellainen puhdistava itku virtasi ihan täysillä, vaikka elämässäni ei silloin ollut mitään vialla. Olin tuolloin puolivälissä neljääkymmentä, enkä ollut vielä löytänyt ihmistä, jonka kanssa olisin voinut perustaa perheen. Olin kuitenkin toivonut tulevani äidiksi jo lapsesta saakka. Kun myöhemmin elämääni tuli sellainen ihminen, kävin rukoilemassa lasta suojeluspyhäni Agia Irinin ihmeitätekevältä ikonilta. Viola syntyi reilu vuosi tuon jälkeen, ja kävimme luostarissa myöhemmin Pyhää Ireneä kiittämässä.
Palasin takaisin Suomeen marraskuussa 2019 ja muutin Helsinkiin. Ajattelin että minulla olisi siellä paljon tuttavia, kulttuuria ja tekemistä, mutta toisin kävi: ensi tuli korona ja sitten tulin raskaaksi. Violan isän kanssa asiat eivät menneet kuten olin toivonut, ja meille tuli avioero. Sosiaalisten tukiverkostojen luominen ei oikein päässyt Helsingissä alkuun ja koin olevani tosi yksin. Kysyin työnantajaltani olisiko mahdollista tehdä etätöitä Joensuusta käsin, mikä sopi heille. Siskoni tuli junalla Helsinkiin, tyhjensimme hänen ja veljeni kanssa omaisuuteni pakettiautoon, ja Team Härkin ajoi muuttoauton Joensuuhun marraskuussa 2023.
Elämää Karjala-syöverissä
Sanotaan, että koskaan ei pitäisi talvea vasten muuttaa, mutta olin vain niin iloinen siitä, että täällä oli oikea talvi. En ollut koskaan asunut Joensuussa, mutta minulla oli heti sellainen olo kuin olisin tullut kotiin. Se sellainen Helsinki-mökötys, jossa kaihdetaan katsekontaktia ja tervehtimistä on niin tympeää. Täällä kaikki vastaantulijat katsovat uteliaina silmiin, mikä tuntuu kotoisalta. Valtimollakin jos tuli vieraita ihmisiä kauppaan, niin heti heiltä udeltiin, että kenen poikia ja tyttöjä sitä ollaan. Viola on kunnostautunut tämän perinteen harjoittamisessa, kun hän tuolla kaupungilla luontevasti moikkailee tuntemattomia.
“Siinä vaiheessa, kun hoksasin tanssivani polkkaa arkkipiipan edessä lavalla, niin mietin että miksi minä aina pistän itseni näihin tilanteisiin.”
Laulaminen ja esiintyminen ovat minulle itseni kiusaamista ja haastamista. En osaa lukea nuotteja enkä ole saanut mitään musiikillista koulutusta, vaan laulan korvakuulolta. Olen esiintynyt monenlaisissa karjalaisuuteen liittyvissä tapahtumissa. Ennen ulkomaille lähtöäni salmilaistaustainen työtoverini Heljä Rahikkala pyysi minua laulamaan hänen syntymäpäiväjuhliinsa. Lupauduin, ja tajusin vasta paikan päällä, kuinka suurista juhlista on kyse – vieraita oli paikalla varmasti kolmattasataa. Kun siitä järkytyksestä selvisin, pyydettiin minua myös Salmi-seuran pääjuhlaan laulamaan. Viikko ennen juhlaa minulle soitettiin, pääsisinkö myös illatsuihin laulamaan pari biisiä bändin kanssa. Tietenkin meni lupautumaan, vaikka repertuaarini oli kaksi karjalankielistä biisiä. Bändi tuli tuntia ennen paikalle ja häthätää ehdittiin niitä juttuja käymään läpi. Siinä vaiheessa, kun hoksasin tanssivani polkkaa arkkipiipan edessä lavalla, niin mietin että miksi minä aina pistän itseni näihin tilanteisiin.
Meillä oli Härkkimien sukukirja lapsena hyllyssä, ja nyt vasta tajuan sen merkityksen. Jo muksunakin siitä pystyi saman tien tarkistamaan mitä sukua kukin on minulle. Sukuseura on tehnyt tosi aktiivisesti työtä sukuselvityksen kanssa, joten olen saanut siihen liittyvän tiedon aika valmiina. Härkin-nimi on mielenkiintoinen siksi, että se tavallaan yhtäkkiä ilmestyy Määrästen sukuun. Härkkimien runolaulajasukuun kuuluvat Agafia (Ogoi) Määräsen (os. Härkin) lisäksi myös Ogoin ukki Ignatei, isä Ilja, setä Ivan sekä täti Tatjana. Härkin on kenties ollut haukkumanimestä muodostunut sukunimi, kun se viittaa puisen taikinasekoittiminen lisäksi myös vastahakoisuuteen.
Olen ylpeä siitä, että kuulun suoran isälinjan myötä Härkkimien runolaulajasukuun, ja olen yrittänyt pikkuhiljaa siirtyä hyödyntämään sukuni lauluja ja lyriikoita. Ogoilta on tallennettu tietoni mukaan vain kaksi laulumelodiaa, joten olen muodostanut itse sopivia melodioita häneltä kerättyihin lyriikoihin. Toissakesänä laskimme Bomban pihalla sijaitsevalle Ogoin muistomerkille seppeleen, ja halusin siinä tilanteessa kunnioituksesta häntä kohtaan vähän laulaa. Halusin välittää hänelle tuonilmaisiin viestin, että kyllä täällä joku vielä niitä hänen laulujaan laulaa ja että kyllä häneen sukuaan täällä vielä on.
Milla, Viola ja Seppo-isä Ogoi Määräsen patsaalla Bomballa.
Janoni karjalaisuuteen on pohjaton. Kannan selkätolkulla Karjalaa käsitteleviä kirjoja kirjastosta, vaikka en välttämättä ehdi niitä edes lukemaan. Suoritan karjalan kielen ja kulttuurin kursseja ja yritän osallistua Joensuun Kalevalaisten naisten toimintaan. Treenaan myös kansantansseja Motoralla kerran viikossa. Tanssimisesta on tullut myös tapa kytkeä itseni suvun juuriin, kun kuulin että isoukkini on aikoinaan tykännyt tanssia ripaskaa. Violalla on minun vanha sinikukallinen feresini käytössä, ja olen teettänyt itselleni uuden upean pruazniekkaferesin Leena Jääskeläisellä.
Karjalaisuus on minulle niin henkilökohtaista, tärkeää ja merkityksellistä, että olen miettinyt, olisiko jokin keino työllistyä sen parissa. Olen aina tehnyt asiakaspalvelutyötä eri toimialoilla. Matkaopas on eräällä tavalla puhetyöläinen ja olen tottunut esiintymään isoillekin joukoille. Jos pääsisin Karjala-asioista työkseni puhumaan ihmisille, niin se olisi äärimmäisen hieno juttu.
Rohkeus elämässä ja uskallus tarttua kaikkiin mahdollisuuksiin on synnyttänyt tarinoita kiikkustuolissa kerrottavaksi. Koen että omiin juuriini ja sukuni menneisyyteen tutustuminen on auttanut ymmärtämään itseäni ja toimintatapojani paljon paremmin. Viola on hirveän innostunut näistä karjalaisjutuista, ja yritän pitää parhaani mukaan yllä karjalaista kulttuuria, jotta se ei katkea minuun. Hänen kanssaan käytän arjessa myös karjalaa, ja minusta on ihanaa, että hän kutsuu ukkiaan d’id’iksi. Tulevaisuudessa ortodoksikarjalaisuuden rooli Violan elämässä on hänen oma asiansa, mutta ainakin se on ollut hänen arjessaan luontevasti läsnä.
Toivon, että Viola ei koskaan koe tarvetta piilotella karjalaisia sukujuuriaan, vaan että ne olisivat myös hänelle ilo ja voimavara.”