Suojärven Pitäjäseuran pitkäaikainen puheenjohtaja, varsinaiskarjalan puolestapuhuja ja päästä varpaisiin rajakarjalainen Paavo Harakka tietää, että ortodoksikarjalaisen yhteisön ja karjalan kielen tulevaisuus on meistä jokaisesta kiinni.

Valtimolainen Paavo Harakka kaivaa taskustaan Valtimon Pyhän Kolminaisuuden kirkon avaimet ja avaa tutut ovet tottuneen oloisesti. Vuonna 1960 valmistunut pyhättö on nähnyt monen suojärveläisen suvun ilot ja surut, myös Paavon.

– Tiäl myö mänimmö venčal Anna Liisan (o.s. Tanskanen) ker, ja kalmoimualla muatah miän suvun da muijen suojärveläzien pokonniekat, Paavo kertoo.

Rakennus näyttää ulospäin tyypilliseltä jälleenrakennusajan kirkolta, mutta ovien sisäpuolelta avautuu hämärä, kauttaaltaan petrolinsiniseksi maalattu pyhäkkö, jota koristavat munkki Stefanoksen maalaamat kansanomaiset ikonit. Paavo kertoo, että kirkon uudistunut ilme on otettu pääosin hyvin vastaan. Peruskorjauksen ja sisätilojen uudistuksen valmistuttua vuonna 2005 alun perin tsasounana toiminut pyhäkkö vihittiin kirkoksi.

– Vanhempi väki tätä alussa vähän vieroksui, kun muutos edellisestä tähän oli niin suuri, mutta nykyään tämä on monen seurakuntalaisen mielestä yksi Suomen kauneimmista kirkoista. Uudistettaessa samalla vähän hälvennettiin jälleenrakennusajan arkkitehtuurin luterilaistyyppisiä ratkaisuja kuten ikkunoiden teräviä kulmia, Paavo kertoo.

*Valtimon Pyhän Kolminaisuuden kirkon ikonit on maalannut munkki Stefanos.*

Retkanselästä Valtimolle

Harakat lähtivät evakkotaipaleelle Suojärven pitäjän Retkanselän kylästä, ja Paavo syntyi ensimmäisen evakkomatkan aikana Yli-Härmässä. Perhe asettui sotien jälkeen Ylä-Valtimolle Pohjois-Karjalan ja Kainuun välimaastoon, jonne rakentui 27:n suojärveläisen perheen muodostama karjalaisyhteisö.

Valtimo kuuluu Nurmeksen ortodoksiseen kappeliseurakuntaan, joka käsittää Valtimon lisäksi Nurmeksen, Juuan ja Rautavaaran. Sotien jälkeen alueella asui enimmillään yli 3300 ortodoksia. Jumalanpalveluksia pidettiin alkuaikoina kouluissa ja yksityisissä kodeissa, ja myös tiistaiseuratoiminta oli aktiivista. Valtimon suojärveläistaustaiset seurakuntalaiset puhuivat äidinkielenään karjalaa.

Paavo kertoo, että karjalan kieli alkoi kadota Raja-Karjalassa jo ennen sotia suomenkielisen kansakoululaitoksen ja rautatien rakentamisen myötä. Sotien jälkeisinä vaaran vuosina ja suomettumisen aikana karjalan kieli ja koko rajakarjalainen kulttuuri hiljennettiin. Vaikka oma äidinkieli olisi ollut karjala, oppivat siirtokarjalaislapset koulussa puhumaan suomea.

– Karjalan kielen katoaminen kiihtyi sotien jälkeen. Tuolloin juuri kukaan ei ymmärtänyt, että kyse on oikeasta kielestä. Sitä pidettiin murteena, jonka käyttöä ei koulussa suvaittu, eikä sitä meidän oman kirkkomme piirissäkään aina oikein ymmärretty, Paavo kertoo.

“Meillä ei ollut minkäänlaista kiusaamista tai vaikeuksia ortodoksisen uskonnon tai karjalan kielen suhteen. Meillä oli vain lystiä, kun suomenkieliset naapurien lapsetkin rupesivat pikkuhiljaa puhumaan karjalaa.”
– Paavo Harakka

– Oppituntien aikana ei virallisesti olisi saanut puhua karjalaksi, mutta onneksi meillä Ylä-Valtimolla oli opettajana suojärveläinen Laila Kokkola, joka suhtautui suopeasti oman kielen käyttöön. Iltaisin kun kävimmö gostis, niin pagisimmo pelkästään karjalua, Paavo kertoo.

Itsekin opettajana elämäntyönsä tehnyt Paavo toteaa, että opettajalla oli ja on valtava merkitys lasten ortodoksikarjalaisen identiteetin rakentamisessa. Ortodoksisen uskonnon opetukseen panostaminen olisi erityisen tärkeää myös tässä ajassa.

- Oppilaita ei aikoinaan Ylä-Valtimolla tarvinnut erikseen ortodoksikarjalaisuuteen sytytellä. Voi siinä olla sekin syynä, että ortodoksioppilaat saivat pitää aina kaikki ortodoksiset pruazniekkapäivät vapaata, Paavo kertoo hymyillen.

Paavo lisää, että karjalan kielen ortodoksisten perinteiden säilymistä Ylä-Valtimolla edisti paikallisten ja karjalaisten sujuva rinnakkaiselo. Kieli- ja kulttuurierot eivät tuottaneet ongelmia tai vastakkainasettelua.

– Meillä ei ollut minkäänlaista kiusaamista tai vaikeuksia ortodoksisen uskonnon tai karjalan kielen suhteen. Meillä oli vain lystiä, kun suomenkieliset naapurien lapsetkin rupesivat pikkuhiljaa puhumaan karjalaa, Paavo nauraa.

Omua ei pie prakuija

Rakkaus omaa äidinkieltä kohtaan ja ymmärrys sen ainutlaatuisuudesta syntyi jo Paavon varhaislapsuudessa.

– Meillä puhuttiin kotona ja naapurustossa karjalaa. Muistan, miten Laatokan Karjalan nuorisoseuran tilaisuudessa laulettiin karjalaksi Čiganazet. Kun kuulin sen pajon, niin duumaičin, sto neče on miun muamonkieli da sitä ei pie unohtua, Paavo muistelee.

Karjalan kieli kulki Paavon mukana myös opettajaopinnoissa Kajaanin seminaarissa, josta löytyi myös muita ortodoksikarjalaisia.

– Samaan aikaan siellä opiskelivat esimerkiksi Teuvo Jetsu, Leevi Saatsi, Ilmari Missi ja Vepsän Raimo. Meillä ei ollut seminaarissakaan mitään vaikeuksia toisten oppilaiden kanssa, vaikka myö pagizimmo välillä karjalaksi, Paavo kertoo.

Opiskeluja varten tarvittiin ďengua, joten Paavo päätti hakea apurahaa opintoihin suojärveläistaustaiselta Suo-Säätiöltä.

– Kirjoitin säätiölle, että olen ylen burlakka, da miul himottais piänyörilöi kiännellä, vaikui ďengat loppui. Ettegö hos vahäzen voizi auttua! Sieltähän tuli tukku ďengua ja kirje, että hae seuraavalla kerralla suomeksi.

– Mie ihan kauhissuin, jotta omua prakuijah, omaa hävetään! Miul oli jo silloin hengen palo karjalan kieleen.

Paavo hankki 14-vuotiaana oman Olivetti-kirjoituskoneen, jolla hän aloitti karjalankielisten šuutkien eli kaskujen kirjoittamisen. Ainekset tarinoihin löytyivät omasta yhteisöstä, ja niitä julkaistiin muun muassa Nuori Karjala -lehdessä. Ahkera kirjoitustyö on jatkunut nuoruus- ja opiskeluvuosista aina tähän hetkeen saakka ja jatkuu yhä.

Paavo koosti 1990-luvun vaihteessa omista kirjoituksistaan ja suojärveläisiltä kerätyistä tarinoista, saduista, runoista ja kaskuista kaksi kirjaa.

– Tekstua algoi kerdyö suojärveläzien starinoista. Keräin net tukkuh da ližäin tuatolda da muamolda kuullut paginat da nenga jullattih miun enzimäne kniiga, Sunduga 1989 täyzi karjalankielizie kuaskoi,runoloi da näytelmie. Se oli laatuaan ensimmäinen karjalankielinen kirja Suomessa.

– Toizen kniigan kirjutin suakkunoista. Brihačču kuin meillä syndy, niin luvin hänel kai suomenkielizet suakkunat karjalaksi. Koostin ńiistä da eri rištikanzoilda kuulluista suakkunoista 1996 Tuhkamukki-suakkunakniigan.

Karjalankielisiä tekstejä on syntynyt lukuisiin journalistisiin julkaisuihin.

– Oma Suojärvi -lehteen olen kirjoittanut vuodesta 1994 jokaiseen numeroon, ja Ylä-Karjala -lehteen olen tehnyt karjalankielisiä pakinoita säännöllisesti. Jonkin aika sitten rupesin kirjoittamaan pakinoita karjalaksi myös Karjalan liiton jäsenlehteen puheenjohtaja Martti Taljan pyynnöstä. Karjalan Liitto on ottanut ensi vuoden teemakseen karjalan kielen, mikä on hieno uutinen, Paavo kertoo

Varzinkarjalan asialla

Paavo on ollut aktiivisesti mukana myös karjalan kielen elvytystyössä, ja hän toimi Karjalan Kielen Seuran sihteerinä toiminnan alkuvuosina. Alussa seuran tavoitteena oli edistää kaikkia kielimuotoja tasapuolisesti.

– Meille oli suuri voitto, kun vuonna 2009 saimme karjalan kielelle virallisen ei alueellisen vähemmistökielen aseman. Pian sen jälkeen toiminta painottui kuitenkin livvinkarjalaan, ja varsinaiskarjalan puhujat jättäytyivät yhdistyksestä pois, Paavo kertoo.

Vienan ja livvin kielimuodot saivat työntövoimaa Venäjän Karjalasta. Professorit Ljudmila Markianova kehitti livvinkarjalan ja Pekka Zaikov vienankarjalan. Ilomantsista alkava, Suistamon ja Suojärven kautta Rukajärvelle asti ulottuva varsinaiskarjala oli jäädä syrjään. Niinpä Suojärven Pitäjäseuran aloitteesta Matti Jeskanen kehitti myös varsinaiskarjalalle oman kieliopin.

– Virallinen kielen elvytys käyttää varsinaiskarjalan kielimuodosta nimitystä eteläkarjala, joka sekoittuu suomen kielen Etelä-Karjalan murteeseen. Onneksi nykyään eri kielimuotojen olemassaolo kuitenkin tunnustetaan ja elvytysohjelmassa mainitaan, että on kehitetty kolme karjalan kirjakieltä; livvinkarjala, vienankarjala ja eteläkarjala eli varsinaiskarjala.

Karjalan kielen seuran lopettaessa toimintansa karjalankielinen yhteisö perusti Karjalan kielet ry:n jatkamaan kieliyhteisön sisällä tapahtuvaa ruohonjuuritason elvytystyötä. Näin syntyi livvinkarjalan ja vienankarjalan rinnalle varsinaiskarjalan kirjakieli, kun 2024 julkaistiin varsinaiskarjalan kielioppi, Karjalan grammari kaikella rahvahalla, Karjalan Kielet ry:n kustantamana.

– Miul ei ole lingvistin koulutusta, joten en olisi pystynyt kielioppia muodostamaan, mutta onneksi Jeskasen Matin ja Eila Jahnin avulla saimme 229-sivuisen varzinkarjalan kieliopin tehdyksi ja julkaistuksi, Paavo kertoo.

Ortodoksikarjalaisten tulevaisuus on meidän omissa käsissämme

Paavo toivoo, että rajakarjalainen rahvas perillisineen havahtuisi ymmärtämään, että karjalan kieli on osa heidän kulttuuriperintöään. Monissa karjalaissuvuissa ortodoksisuus on säilynyt, mikä olisi hyvä pohja myös karjalan kielen oppimiselle.

– Vaikka karjalan kieltä voi opiskella ilman ortodoksista taustaa, tapahtuu rajakarjalaisen kulttuuriperinnön ja karjalan kielen siirtäminen seuraaville sukupolville parhaiten ortodoksisuuden kautta. Karjalaa puhuttiin Raja-Karjalan ortodoksialueilla, ja meidän identiteettimme kannalta olisi elintärkeää säilyttää se yhteys. Kiinnostus kielen opiskelua kohtaan voisi sitä kautta myös lisääntyä, Paavo toteaa.

Paavo kertoo, että kirkon ja kulttuuriperinnön yhteyden tärkeys näkyy myös Valtimolla, jossa ortodoksisen seurakunnan työntekijöiden kiinnostus karjalan kieltä kohtaan on ollut tärkeää kielen säilymisen kannalta. Valtimolla järjestetään säännöllisesti karjalankielisiä jumalanpalveluksia.

– On hienoa, jos pappi on innostunut niistä asioista, jotka ovat seurakuntalaisille tärkeitä. Edelliset pappimme isä Andrei Verikov ja isä Simo Haavisto suvaitsivat karjalan kieltä, kuten nykyinenkin pappimme isä Pentti Potkonen. Kanttorimmekin Tiina Sormunen on suojärveläistä sukua. Olen kääntänyt varsinaiskarjalaksi liturgian tekstit ja kuoron lauluja, jotka ovat meillä aktiivisessa käytössä.

Monessa muussa asiassa karjalankielinen vähemmistö kuitenkin unohtuu. Paavo kertoo, että Valtimolla suunnitellaan palvelupistettä, jossa voisi hoitaa kaikkia valtiohallinnon alle kuuluvien virastojen asioita. Palvelua pisteeltä saa suomen lisäksi myös englanniksi ja ruotsiksi.

– Kysyin suunnittelukokouksessa virkamieheltä, että mitenkäs sitten, jos myö omal muamon kielel rubiemma karjalaksi pagisemah. Jotta mistä myö löyvämmö tulkin, kun niitä ei ole olemassa. Tilaisuuden jälkeen jututin virkamiestä, joka ei ollut koskaan kuullutkaan mistään karjalan kielestä, Paavo kertoo.

Paavo toteaa, että ongelmien alkusyy on nimenomaan tiedon puute: ortodoksikarjalaisuus ja karjalan kieli tunnetaan hyvin huonosti. Ihmisten tietoisuutta äärimmäisen uhanalaisesta vähemmistökulttuurista pitäisi lisätä, vaikka ajat ovat huonot ja kulttuurilta vähennetään ďengat.

– Kielen katoaminen johtaa pikkuhiljaa kokonaisen kulttuurin häviämiseen. Ja siinä on kyse juuri tästä meidän ortodoksikarjalaisen yhteisömme omasta kulttuuriperinnöstä: kielestä, perinteistä, uskonnosta, musiikista ja tavoista. Eihän missään muualla maailmassa ole tällaista kuin meillä, tämä on ainutkertaista.

Paavo lisää, että ortodoksikarjalaisuudessa kieli, uskonto, vuodenkierto, elämäntapa ja ihmisten arki ovat kietoutuneet erottamattomasti yhteen.

– Kulttuuri elää kielessä, ja kieli kertoo miän eloksesta kaiken, myös sen mitä duumaičemma. Miän elokses kai kiändyy Luojan puoleh. Muanruadajat ainos enzin rissanmerkillä siunattih kylvö. Mugai mie konza työnnin pojan enzi kerdua školah, niin samalla tavalla plahoslovin, jotta mäne Jumalan ker.

Ortodoksisuus ja karjalan kieli kulkevat Paavon elämässä aina kaikessa mukana. Vaikka ikää on jo karttunut, palo omaan äidinkieleen ja kulttuuriin ei ole kadonnut minnekään.

– Miul on aivin mieles, jotta midä voizin ruadua oman kielen da kuľttuuran edeh.

Fed’an Paušu: ”Miul on aivin mieles, sto midä voizin ruadua oman kielen da kuľttuuran edeh”

Suojärven Pitäjäseuran pitkäaikainen puheenjohtaja, varsinaiskarjalan puolestapuhuja ja päästä varpaisiin rajakarjalainen Paavo Harakka tietää, että ortodoksikarjalaisen yhteisön ja karjalan kielen tulevaisuus on meistä jokaisesta kiinni.

– Miul on aivin mieles, jotta midä voizin ruadua oman kielen da kuľttuuran edeh.

Perinteentutkija Dalva Lamminmäki: ”Elävä kulttuuriperintö muuttuu ja uudistuu”