Perinteentutkija Dalva Lamminmäki: ”Elävä kulttuuriperintö muuttuu ja uudistuu”
Soanlahtelaistaustainen väitöskirjatutkija Dalva Lamminmäki käsittelee tutkimustyössään saunaan liittyvää aineetonta kulttuuriperintöä ja rakentaa samalla omaa karjalaista identiteettiään.
Yliopiston kirjaston rappusia nousevan Dalvan pitkässä ja tummassa olemuksessa on jotakin ikiaikaista. Hänet voisi yhtä hyvin kuvitella rajakarjalaiseksi tietäjäksi parinsadan vuoden taakse kuin nykypäivään Itä-Suomen yliopiston tutkijaksi. Yhdistäähän entisaikojen karjalaisia tietäjiä eli padvaskoja ja nykyajan perinteentutkijoita myös tehtävä yhteisöjen kollektiivisen tiedon ylläpitäjinä.
Kirjaston aulan portaiden puolivälissä meitä on vastassa Larin Parasken patsas, jota Dalva kertoo tervehtivänsä aina ohi mennessään. Dalva toteaa, että vaikka Paraskeen edustaman historiallisen karjalaisuuden säilyttäminen on tärkeää, on elävän perinnön näkökulmasta tärkeä tuoda esiin myös uudemman ajan perinteenharjoittajia.
– Meidän ei tarvitse nostaa jalustalle ainoastaan näitä edesmenneitä runolaulajia, itkijöitä tai kanteleensoittajia, vaikka heillä oma tärkeä paikkansa karjalaisuudessa onkin. Meidän pitää myös uskaltaa elää ja uudistaa karjalaista perinnettä. Tästä hyvä esimerkki on mielestäni Loimolan Voima, joka tuo karjalaiseen musiikkiperinteeseen uusia sävyjä omalla persoonallaan ja tulkinnallaan, Dalva kertoo.
Larin Parasken patsas Itä-Suomen yliopistolla.
Aineettoman kulttuuriperinnön tutkijana Dalva suhtautuu erityisen kriittisesti sellaiseen toimintaan, joka näkee karjalaisuuden vain menneisyyden säilyttämisenä tai kopioimisena. Aineettomaan kulttuuriperintöön kuuluvat tavat ja perinteet ovat ihmisten arjessa mukana olevaa tietotaitoa, joka muuttuu jatkuvasti.
– Perinteentutkijat puhuvat tulevaisuusperinnöstä, joka tarkoittaa sellaista aineetonta kulttuuriperintöä, tietoa ja osaamista, joka auttaa meitä selviämään tulevaisuudessa. Tulevaisuusperintö elää jatkuvasti muuttuvassa kulttuurissa ja sitä rakennetaan tässä hetkessä. Tästä esimerkkinä on Karjalan kielen elvytystyö, jolla pyritään säilyttämään kieltä tulevaisuuden puhujille ja samalla myös kielen mukana siirtyvää kulttuuria.
– Tulevaisuusperintö tulisi mielestäni huomioida myös keskeisten karjalaisyhdistysten toiminnassa, joiden painopiste on ollut pitkään karjalaisten historian tallentamisessa ja perinnetiedon säilyttämisessä, Dalva toteaa.
Saunaperinteissä on säilynyt ikiaikainen viisaus
Dalva myöntää olevansa vanha sielu, joka on jo lapsena ollut kiinnostunut historiasta ja kansanperinteistä. Kiinnostus saunaperinteisiin syntyi kansanparannusta käsittelevän gradun myötä. Vaikka sauna on tärkeä osa sekä menneen että nykyajan kansanparantajien toimintaa, ei sitä ole aikaisemmin juurikaan tutkittu aineettoman kulttuuriperinnön näkökulmasta.
Dalva toteaa, että saunaperinteitä tutkimalla on mahdollisuus päästä käsiksi suomalais-karjalaisen luontosuhteen, kansanuskon ja pyhyyskäsityksien muinaisiin kerroksiin.
– Saunaperinteet, kuten kasvien käyttöön perustuva kansanlääkintä tai saunaan liittyvä loitsuperinne, kertovat millainen suhde meidän esivanhemmillamme on ollut luontoon, ja mikä on ollut heille pyhää. Minua kiinnostaa erityisen paljon kansanuskoinen maailmankuva ja saunan rooli siinä, Dalva kertoo.
Sauna on yhä monelle suomalaisille hyvinvoinnin lähtökohta, joka sekä ylläpitää että luo sitä. Saunaan ei mennä enää synnyttämään, sairastamaan tai kuolemaan, vaan peseytymisen lisäksi myös rentoutumaan. Ajat ovat muuttuneet, mutta sauna on löytänyt oman paikkansa myös nykyajassa.
– Sotien jälkeen saunaan tuli paljon teknistä kehitystä, kuten kiuastekniikka, kaakelit ja hanat. Suomalaisuutta rakennettiin myös paljon saunan varaan. Nyt saunasta on tullut hiljentymisen ja rentoutumisen paikka, koska sellaiselle on tässä hetkessä tarve, Dalva kertoo.
Omista saunaperinteistään Dalva mainitsee tärkeiksi vihtomisen lisäksi myös tervehtimisen.
– Tervehdin aina saunaan tullessani ja lähtiessä kiitän. Se on aika yleinen, vanha tervehtimistapa. Sanonnat kuten ”Terveisia saunasta” tai ”Terveisiä kirkosta” ovat esimerkkejä tapojen ja uskomusten sekoittumisesta, josta pidän suuresti.
Rajakarjalaisista juuristaan huolimatta Dalva kertoo rajanneensa karjalankielisen aineiston tutkimuksen ulkopuolelle.
– Oma kielitaitoni ei toistaiseksi riitä karjalankielisen aineiston tieteelliseen käsittelyyn. Karjalankielisessä aineistossa on tapahtunut tallennusvaiheissa usein käännös- ja litterointivirheitä, joiden havaitseminen edellyttää kykyä lukea aineistoa kriittisesti ja kontekstissaan. Tutkimuksen laajentaminen karjalankieliseen perinteeseen vaatisi myös merkittävästi lisää sanaston ja kulttuuriperinnön opiskelua sekä aineiston hallintaa, joten sen aika on kenties joskus tulevaisuudessa, Dalva kertoo.
“Minua kiinnostaa erityisen paljon kansanuskoinen maailmankuva ja saunan rooli siinä.”
– Dalva Lamminmäki
Dalvan karjalaiset juuret vievät Soanlahteen ja Salmiin, josta hänen isoisänsä Johanneksen suku oli kotoisin. Dalvan isoisä päätyi Soalahdelta evakkoon Pohjois-Pohjanmaalle Pyhäjärvelle, Dalvan isoäidin kotipaikkakunnalle.
– Isäni muutti sittemmin Helsinkiin, jossa olen itse syntynyt. Lapsuuden ja nuoruuden kasvoin Keski-Suomessa, jonne äidinpuoleisen sukuni juuret yltävät 1500-luvun alkuvuosikymmeniin asti, Dalva kertoo.
Dalva kertoo käyneensä ukkinsa kotipaikalla ensimmäisen kerran Soanlahtelaisten seuran järjestämällä kotiseutumatkalla vuonna 2015. Helsingin ja Pyhäjärven soanlahtelaisyhdistykset ovat pitäneet huolta Soanlahden hautausmaista, vieneet sinne uusittuja ristejä ja samalla myös paikallisille tarvikkeita. Rajojen aukeamisen jälkeen paikallisiin rakentui pitkiä ystävyyssuhteita, jotka katkesivat ensin pandemiaan ja sitten Ukrainan sotaan.
– Meille kyläläiset ovat aina olleet sitä samaa kotikylän porukkaa, joiden vieraanvaraisuuden ansiosta matkat ovat tuntuneet todelliselta kotiinpaluulta. Olen hieman huolissani mitä kyläläisille tällä hetkellä kuuluu, nyt kun poliittisen tilanteen vuoksi yhteydenpito sinne ei ole ollut mahdollista, Dalva kertoo.
“Soanlahti 2015. Kuvassa on varjoni, osa minusta. Soalahden kylän taloja asuttavat venäläiset ja muualta muuttaneet karjalaiset, kaukana on ne ajat kun kyläkauppa, koulut ja mylly olivat toiminnassa. Tuskainen koti-ikävä, nostalgia, saa tilaa ja hetken menneisyys myös auttaa käsittelemään surullisia kokemuksia.”
Karjalaisuudesta kertominen on jokaisen oma valinta
Monelle karjalaisuus on ollut tärkeä osa omaa identiteettiä jo lapsesta saakka, mutta Dalvalle se paljastui vasta aikuisiällä. Dalvan nuoruudessa Karjalasta ei puhuttu sanallakaan, ja suvun historia tavallaan rajoittui Pyhäjärven aikaan.
Dalva toteaa ymmärtävänsä hyvin isoisänsä syyt vaieta karjalaisuudestaan. Nykyajassa sota on monelle kaukainen asia ja väkivalta viihdettä ja fiktiota, mutta sodan nähneille sukupolville todellisuutta, johon on kuulunut äärimmäisen rankkoja ja traumatisoivia tapahtumia.
– Mielestäni on tärkeä ymmärtää, että kodin menettämiseen ja sota-aikaan on liittynyt paljon kipeitä asioita ja ristiriitaisia tunteita, joita kaikki karjalaiset eivät ole pystyneet käsittelemään. Tiedän, että oman ukkini vaikenemisen taustalla olivat enemmänkin sodassa tapahtuneet asiat ja halu suojella perhettä kuin ulkoinen paine tai häpeä. Koen hyvin epäoikeudenmukaisena, jos karjalaisia syyllistetään vaikenemisesta ilman ymmärrystä sen taustalla olevista moninaisista syistä.
Suomenkarjalaisille evakuointi tarkoitti kodista luopumista ja kaiken aloittamista alusta. Siitä huolimatta evakkoja yhdisti kiitollisuus selviämisestä.
– Ukkini arvosti Suomea valtavasti. Hän oli tosi onnellinen ja kiitollinen siitä, että perhe pääsi turvaan sodan jaloista, ja että lapset saivat täällä koulutuksen ja tulevaisuuden, Dalva kertoo.
Kulttuurintutkijan työssä karjalaisuus ja Karjalaan liittyvät kysymykset tulevat usein vastaan, ja Dalva kertoo kohdanneensa vaatimuksia todistaa ja tuoda esiin oma karjalaisuutensa saadakseen luvan osallistua karjalaistoimintaan. Dalva myöntää, että omaan karjalaiseen identiteettiin liittyvät vaatimukset ja rajoitukset tuntuvat loukkaavilta.
– Sukututkimustuloksien ja karjalan kielen osaamisen tason kysely johtaa ulkopuoliseksi kokemisen tunteeseen, kun karjalaisuus kaventuu jonkinlaiseksi kielitaitokilpailuksi. Kuitenkin karjalaisuuden lähtökohta on inklusiivisuus, se että yhteisö ottaa avosylin ja kyselemättä vastaan jokaisen tulijan, Dalva toteaa.
– Omasta kulttuurisesta identiteetistä kertominen ulkopuolisille ei ole ollut ukkini velvollisuus, eikä se ole myöskään minun velvollisuuteni, vaan se jokaisen karjalaisen oma valinta. Sellainen karjalaisuuteen liittyvä poissulkeva portinvartijuus, jossa karjalaisuuteen vaaditaan jokin tietty määrä sukututkimustietoutta tai kielellistä osaamista, ei tue todellisen karjalaisen identiteetin muodostumista.
“Menneisyys ei aina ole miellyttävää, mutta ainakaan se ei ole itseltäni pimennossa. Tiedän olevani etuoikeutettu, sillä on myös paljon ihmisiä, jotka eivät koskaan saa tietää oman sukunsa tarinoita.”
– Dalva Lamminmäki
Laululla ja soitolla läpi ilon ja surun
Dalva kertoo pohtineensa paljon karjalaista yhteisöä painavien häpeän ja alemmuuden tunteiden juurisyitä. Ymmärrystä traumoista ja niiden seurauksista on lisännyt myös aikaisempi sosiaalityön ura päihdekuntoutujien parissa. Samoja tunteita ja kokemuksia on löytynyt myös muiden etnisten vähemmistöjen parista.
– Keskustelin tutkimukseeni liittyvän kenttätyön yhteydessä Kanadan alkuperäisväestöön kuuluvan heimovanhemman kanssa siitä, millainen on ylisukupolvinen sodasta, menetetystä maasta ja kaipuusta syntyvä kipu. Myös heillä tällaiseen sukupolvitraumaan liittyy usein myös alkoholismia, itsemurhia ja perheväkivaltaa, Dalva kertoo.
– Ne ovat kaikki osa surun ja häpeän ketjua, jossa kimaltelevat myös ne timantit, kuten ylpeys omista perinteistä ja kielestä, jota ei välttämättä enää itse ymmärrä, mutta jonka kuitenkin tunnistaa.
Dalva kertoo olevansa onnellinen siitä, että hän tuntee omat juurensa ja niihin liittyvät tarinat, myös ne surulliset ja epämiellyttävät.
– Menneisyys ei aina ole miellyttävää, mutta ainakaan se ei ole itseltäni pimennossa. Tiedän olevani etuoikeutettu, sillä on myös paljon ihmisiä, jotka eivät koskaan saa tietää oman sukunsa tarinoita, Dalva toteaa.
Kulttuuriperintö ja yhteisöllisyys ovat olleet karjalaisyhteisöjen tärkein voimavara, joiden avulla vaikeista ajoista on selvitty.
– Vaikka sukupolvien suru on minussakin, ei se ole sellaista sisään päin käpertynyttä. Kaikki tunteet, myös suru, ovat perinteisesti olleet karjalaisille näkyvää ja yhteisöllistä toimintaa. Olemme menneet laululla, soitolla ja ruoalla läpi ilon ja surun.
Tutkimusmatka omiin juuriin ei ole Dalvalle vain oman identiteetin rakentamista, vaan sukutiedon siirtämistä myös tuleville sukupolville. Vaikka siirtokarjalaiset juuret omaavan väestön koko Suomessa on valtava, eivät omat karjalaiset juuret eivät kuitenkaan automaattisesti kiinnosta kaikkia. Suurimmalle osalle riittää nykyhetki tai lähihistoria.
– Sitten on meitä syväsukeltajia, joille se ei riitä alkuunkaan, Dalva nauraa.
– Teen tätä tutkimusmatkaa myös tyttäreni puolesta, jotta hänen ei tarvitse lähteä harsimaan omaa sukuperintöään kasaan vuosien päästä, jolloin ei ole enää ketään vastaamassa. Itse olen nyt siinä tilanteessa, että minulle ei vastaa enää kukaan, paitsi vainajat, Dalva toteaa.
Historiaa penkoessa saattaa törmätä myös epämukaviin asioihin, kuten perinteiden katoamiseen tai niiden omimiseen poliittisten tavoitteiden työkaluksi.
– Se on sitä synkkää kulttuuriperintöä, jonka kohtaaminen on kivuliasta ja epämiellyttävää, mutta myös tärkeää. Toisaalta, jos karjalaisuus nähdään vain jonakin riistettynä tai kadotettuna, niin siinä unohdetaan oikeus iloita kaikista niistä upeista perinteistä, jotka ovat säilyneet vain aktiivisen tallennus- ja keräämistyön ansiosta.
– On hyvä muistaa, että ammattimaista historian ja perinteiden tallennusta ovat tehneet myös kansalaiset, jotka ovat osallistuneet kyselykeruisiin tai muuten säilyttäneet ja ylläpitäneet kulttuuria omassa lähipiirissään. Erityisen aktiivisia tässä työssä ovat olleet evakot, mikä on havaittavissa Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistoja tutkiessa, Dalva kertoo.
“Englanti 2025. Feresissä ystävieni häissä. Pukeutumisen kautta koen mahdolliseksi näyttää osan omaa identitettiääni. Feresiin pukeutuessani olen kuitenkin alastomampi kuin koskaan toisten edessä.”
Ikiaikainen viisaus löytyy kansanuskosta
Dalvan isoisä oli ortodoksi, joten ortodoksisuus on myös osa Dalvan karjalaista identiteettiä. Dalva kuitenkin korostaa, että kirkossa käyminen ei ole hänelle tunnustuksellinen asia, vaikka se sellaiseksi helposti tulkitaan.
– Se, että en ole Suomen ortodoksisen kirkon jäsen ei tarkoita, ettenkö kuuluisi ortodoksikarjalaiseen yhteisöön. Minulle kirkossa käyminen ja tuohuksen sytyttäminen ovat tapoja olla lähempänä edesmenneitä sukulaisiani ja omia juuriani. Arvostan myös ortodoksisen kirkon taidetta ja sen yleismaailmallisella tasolla koskettavaa symboliikkaa, Dalva kertoo.
Kansanuskoinen maailmankuva näkyy Dalvan kotona, jonka kotialttarilta löytyy ikonin ja tuohuksien lisäksi myös ukrainalaisia kansannukkeja ja Joensuun kalevalaisten naisten kurssilla tehty karjalainen huolinukke.
– Karjalaisnaisten uskonnollisuus on ollut perinteisesti hyvin kansanomaista ja maanläheistä, joten en ole nähnyt näissä asioissa omalla kohdallani mitään ristiriitaa. Pääsiäisenä katson pääsiäisyön jumalanpalvelusta kotisohvalta ja juhlin samalla yhtä lailla kevään tuloa, Dalva kertoo.
Dalva toteaa, että ortodoksikarjalaisen yhteisön vahvuus ja yhteisöllisyyden tärkein rakennusaine on erityisesti kansanomaisuudessa näkyvä joustavuus ja kerroksellisuus, joka antaa tilaa perinteiden erilaisille tulkinnoille.
– Karjalaisuuden vahvuus on siinä, että ei ole olemassa vain yhdenlaista, tarkkarajaista karjalaisuutta. Karjalassa kielet, murteet ja uskonnot sekoittuvat, eivätkä alueelliset erityispiirteet olleet kulttuuria ja yhteisöjä erottavia, vaan rikastavia tekijöitä.
Dalva toteaa, että karjalaisen kulttuurin monimuotoisuudesta huolimatta toisen karjalaisen kuitenkin heti tunnistaa.
– On jännää, miten omansa aina tunnistaa. Meidän tavassamme olla on jotakin vinksahtanutta ja läpitunkevan suoraa, Dalva nauraa.
FM Dalva Lamminmäki on väitöskirjatutkija Itä-Suomen yliopiston perinteentutkimuksen oppiaineessa Suomen Kulttuurirahaston apurahalla. Hän valmistelee väitöskirjaa, jossa tarkastellaan hyvinvoinnin perinteisiä ja muuttuvia merkityksiä vernakulaarissa eli yhteisön omaehtoisessa saunakulttuurissa sekä saunomista aineettomana kulttuuriperintönä.