Salmilainen Annikki Heiskanen muistelee kirjoituksessaan karjalaisyhteisön jälleenrakennusaikaa Pohjois-Savossa. Eletään 40-lukua, jolloin koko Suomi raivaa ja rakentaa. Rakennustarvikkeista, siemenviljasta ja työvoimasta on pula, joten raivaus- ja rakennustöihin joutuivat myös naiset ja lapset. Raskaiden vuosien päätteeksi karjalaiset laittavat Karjalasta tuodun ikonin uuden kodin nurkkaan ja kiittävät Spuassua kaikesta.

Teksti: Annikki Heiskanen (os. Kuusela ent. Koverskoi) Kuvat: Museovirasto / Nurmeksen museo, kuvaajat: Topi Toivanen, Pekka Kyytinen ja Uuno Peltoniemi

“Raskaan, vaikean pakomatkan jälkeen asetuttiin asumaan toisten nurkkiin, outojen murteiden, tapojen ja kulttuurin ja usein jopa vihamielisten ihmisten joukkoon. Perheeni määrättiin menemään Heinäveden Sarvikummun kylään. Asunnoksi oli osoitettu kauppiaan talosta yksi huone. Samaan taloon oli sijoitettu muitakin siirtolaisia. Karja sai olla piharakennuksen navetassa. Perheeseeni kuului ukkini, mummoni, kaksi tätiäni, enoni ja minä.

Äitini asui Helsingissä. Hän oli laittanut minut vanhempiensa luokse suojaan, pois pommitusalueelta. Lisäksi joukkoon liittyi vielä yksi tätini kahden lapsensa kanssa. Kun huone kävi ahtaaksi, alkoi perheeni etsiä isompaa asuntoa. Eihän sellaista löytynyt, mutta löytyi lato, johon oli viety jo heiniä. Selvisi, että rakennus oli entinen talo, joka oli jätetty huonon kuntonsa takia tyhjilleen. Selvisi myös, että tuvassa oleva iso uuni oli toimiva. Niinpä omistajan suostumuksella lato tyhjennettiin heinistä ja perheeni siivosi tuvan asuttavaan kuntoon. Tilaa oli tarpeeksi, ja meille lapsille uunin päällinen oli hyvä, lämmin nukkumapaikka.

Ulkorakennuksessa oli tilaa karjalle ja heiniäkin oli talven varalle. Perheen pää, ukki, oli taitava nikkaroija, hän korjaili ja tiivisteli talon nurkkia, kun talvella lumi tunkeutui sisään. Perheemme asettui taloksi ja me lapset aloitimme syksyllä koulun kylän kansakoulussa. Saimme kuulla ivailua kielemme takia ja ristinmerkin tekemisen takia. Mutta onnekseni opettajani oli perhetuttu Karjalasta ja hän puolusti minua, näin säästyin pahemmalta kiusaamiselta.

*Naisia ja lapsia raivaustyössä Valtimolle. Kuva: Museovirasto, Pekka Kyytinen, 1941*

Vaikka elimme yhdessä isolla porukalla, niin huoli tulevasta oli koko ajan läsnä. Tiesimme, että asutustoiminta yritti sijoittaa samassa kylässä asuneita yksille paikoille. Olimme kuulleet, että Salmin orusjärveläisiä määrättäisiin sijoitettavaksi Rautalammille. Eihän meillä ollut aavistustakaan missä tällainen paikkakunta on, mutta tiesimme, että taas pitää muuttaa.

Meillä, kuten sadoilla muillakin karjalaisilla, oli odottaminen ja toivominen jokapäiväistä. Aamulla emme tienneet mitä tulossa on. Useat tai varmaankin kaikki toivoivat, että tulisi tieto siitä, että saisimme mennä kotiimme Karjalaan. Sitä tietoa odotettiin ja rukoiltiin.

Vietimme kesän ja talven Heinäveden Sarvikummussa. Kesällä kasvatimme juureksia ja metsästä sai marjoja ja sieniä. Kaikesta oli pulaa, mutta kupongeilla sai kaupasta tietyn määrän ruokatarvikkeita. Yritimme elää normaalia arkea, sellaista mikä epätietoisuuden ja odotuksen vallitessa oli mahdollista.

Pitkän odotuksen jälkeen sanansaattaja toi viestin, että lähtisimme taas matkaan, kohteena oli Vaajasalmi Rautalammilla. Muutto lienee tapahtunut hevosella, tavarat ja karja junakyydillä. Asunnoksi saimme taas yhden huoneen. Joukkomme oli supistunut kovasti. Nuorin tädeistäni oli avioitunut edellisessä paikassa ja toinen tätini lapsineen muutti Turkuun, missä hänen miehensä palveli merivoimissa. Mahduimme hyvin yhteen huoneeseen ja eläimillekin oli tilaa talonväen navetassa.

*Ilmari Lappalainen raivaustöissä Nilsiän Konttimäellä. Kuva: Musovirasto, kuvaaja Kyytinen, Pekka, 1953*

Menin sielläkin kouluun, uusien kavereiden kiusattavaksi. Talonväki oli hyvin ystävällistä. Saimme osallistua talon töihin, siitä oli etua heille sekä meille. Saimme tietää, että meille on tarjolla maapalsta. Tietenkin toivo heräsi, että joko viimeinkin saisimme jotain omaa ja pääsisimme rakentamaan! Niinpä eräänä päivänä joku asutustoiminnan henkilö läksi ukkini kanssa katsomaan maapaikkaa, joka oli lähellä paikkaa, jossa asuimme.

Mutta pettymys oli suuri, kun tila olikin suoalueella, niin sanottu "kylmä tila". Olisi ensimmäisenä työnä ojitettava suota, jotta pystyisi rakentamaan talon ja tarpeelliset ulkorakennukset. Myöhemmin pitäisi valtavasti ojittaa, jotta saisi pellot ja kasvimaat perustettua. Perheeni ilmoitti pettyneenä, ettemme ota vastaan tarjottua tilaa. Niinpä unettomat yöt ja odotukset jatkuivat.

Jotakin onneakin oli myötä! Näissä asutustoiminnan päättäjissä oli mummon siskon poika. Hän oli ostanut itselleen vapailta markkinoilta hyvän järvenrantatilan Toholahdesta. Ison kartanon mailta oli lohkottu kolme noin kahdenkymmenen hehtaarin tilaa, joista yksi oli vielä lunastamatta. Ukillani oli säästöjä, ja hän tarttui heti tähän mahdollisuuteen. Sukulaismiehen avustuksella tilakaupat tehtiin ja ukista tuli viimeinkin rantatilan omistaja!

Helpotus, onnellisuus, omanarvontunnon nousu, kaikki tuntemukset yhtenä sekamelskana saivat vallan perheessäni. Kun vuosien mittaan oli käynyt selväksi, ettei kotiin Karjalaan ole mahdollista päästä, niin nyt uuden elämän alkamisen pohjat oli saatu.

Rautalammin Toholahdella sijainnut uusi tila oli monen kymmenen kilometrin päässä, joten meidän piti vielä kerran muuttaa. Asunto järjestyikin kartanon piharakennuksesta, yksi huone taas. Mutta siitä olisi helppoa käydä rakennustyömaalla. Niinpä perheeni teki vielä yhden muuton, jonka toivoimme olevan viimeisen.

*Ropolan kartano, Rautalampi. Kuva: Museovirasto, historian kuvakokoelma*

Oli vuosi 1947 ja asuimme Ropolan kartanon piharakennuksessa. Perheeni omisti oman tilan. Kauppaan kuului tilalla oleva kaksikerroksinen hirsinen riihi ja viljan kuivaamo. Perheeni oli asiantuntijan avustuksella laskenut, että kun purkaa riihen, saa niin paljon hirsiä, että niistä voi rakentaa talon. Alkoi valtava purkutyö. Kaikki kynnelle kykenevät perheenjäsenet, sukulaiset ja naapurin nuoret miehet tekivät yötä päivää työtä. Hirret pinottiin huolellisesti, osa pojista irrotti nauloja ja osa oikoi niitä. Kaikki piti ottaa talteen ja kaikki käytettiin uudelleen.

Kaupasta ei saanut tavaraa, ja jos joskus jotain tuli tehtaalta, niin heti kaikki meni. Rakentajia oli Suomessa satoja, samanaikaisesti. Kun riihi oli purettu, oli pihassa valtavat määrät rakennustavaraa, moneen rakennukseen. Sitten alkoi valtavan uunin purkaminen. Mustia, nokisia tiiliä, paljon! Miehet irrottelivat tiiliä ja heittivät sivummalle, josta useimmiten lapset kantoivat vielä kauemmas.

Myös minulle annettiin pieni vasara, jolla hakkasin tiilissä olevaa kuivaa laastia. Näin saatiin tiilet puhtaiksi ja uudelleen käyttöön. Näihin purkutalkoisiin osallistui todellakin iso joukko ihmisiä, myös lapset. Tätini vanhimmat lapset olivat tulleet Turusta kesälomalle maalle, ja kaikki pääsivät auttamaan. Aikuisilla oli kiire, piti saada ennen talvea katto pään päälle. Aikuisilla oli monenlaisia huolia: piti saada talolle piirustukset, luvat ja jostakin piti saada tarvikkeita. Lautaa piti saada lattioita varten, ikkunalaseja, ovia, nauloja, ruuveja, saranoita, kaikkea, kaikkea, vaikka mitään ei ollut saatavilla.

*Lieksan Egyptinkorven uudisalueen maisemia. Kyytinen Pekka, 1948*

Ukkini laittoi pari miestä metsätöihin, kaatamaan puita. Hän suunnitteli sahauttavansa puut lattialaudoiksi. Lautoja tarvittiin myös kaappeja ja komeroita varten. Rakennusasioiden lisäksi oli huoli vedestä. Yksi lähde löytyi rannasta, josta juomavettä käytiin hakemassa. Mutta tulevaa talvea ajatellen veden saanti olisi turvattava jo kesän aikana. Tuttu karjalaismies asui kirkolla, ja hänet ukki kutsui kaivoa katsomaan. Tämä mies etsi vesisuonta pajun varvun avulla. Kun kaivon paikka oli merkattu, joku miehistä laitettiin kaivuuhommiin. Työ piti tehdä tietenkin käsin, lapiolla. Kun kaivaus oli puolitoista metriä syvä, alkoi vettä pulputa pohjasta. Jostakin ukki oli onnistunut saamaan kaksi kaivon rengasta, jotka nopeasti piti asentaa paikoilleen. Vielä puhdasta järvenrantahiekkaa kaivannon pohjalle ja pian kaivo oli täynnä kirkasta, kylmää vettä. Myöhemmin ukki rakensi tiiviin kannen ja pömpelin kaivon päälle. Näin roskat eivät pääse veteen ja eikä talvella lumi. Nyt oli yksi huoli vähemmän. Ukki sanoi, että isompi kaivo tulee sitten, kun muut kiireet loppuvat.

Kun purkutyöt oli saatu päätökseen ja talon perustukset oli kaivettu, oli kivijalan teko edessä. Miehet asettelivat luonnonkiviä vierekkäin ja sementtiä väliin. Ensimmäiset nokiset hirret ladottiin huolellisesti vatupassin kanssa. Talon piirustukset saatiin nopeasti, kun ne olivat kaikille samanlaiset. Aika nopeasti seinät olivat pystyssä ja tuli katon laiton aika. Uusi lautoja oli sahattu ja niistä sai hyvän pohjan. Mutta tenkkapoona oli päreiden saanti. Vaikka tekijöitäkin oli useita, kysyntää oli enemmän. Kun viimeinkin päreet tulivat, myös kiire tuli. Ennen sateita ja lunta piti katto saada tehtyä valmiiksi.

Usean miehen voimin katto valmistui. Ennen kuin näin pitkälle oli päästy, oli samanaikaisesti monta muuta rautaa tulessa. Kiireinen puuseppä sai tehtyä ikkunan kehykset sekä ovien pielet. Taitavana puunkäsittelijänä ukkini teki itse ovet, kaapistot keittiöön, komerot huoneisiin, laittoi lattiat, asensi ikkunapokat paikoilleen ja niihin lasit: kaikkea mahdollista! Koska seinät olivat mustat, niin niiden peitoksi laitettiin vaaleat pahvit. Muuta ei ollut saatavilla, vasta vuosia myöhemmin pystyi laittamaan levyjä ja tapetteja.

Kiireen keskellä perhe suunnitteli myös karjasuojaa eläimilleen. Hirsiä oli niin paljon, että niistä sai rakennettua navetan ja puron rannalle saunan. Mutta aikaa on vähän, perhe ei ehtinyt samana vuonna kaikkea tekemään. Työvoimaa ei ollut saatavilla, kun kaikki karjalaiset, nimenomaan maalla asuvat, rakensivat ja teivät peltoja, kuivasivat suota ja yrittivät sopeutua paikalliseen elämään kukin parhaansa mukaan. Ei ole ollut helppoa, kenelläkään.

Minun kotiväkeni teki väliaikaisen suojan lehmille. Myös vessa oli väliaikainen. Tarkoitus on seuraavana kesänä rakentaa piharakennus, johon tulisi navetta, talli Tiltu-hevoselle, huussi, puuvaja, navetan ylisille tila heinille, hevosella läpiajettava tunneli ja sauna puron vierelle.

Valmissa talossa oli katto, seinät, ikkunat, nokisista tiileistä tehdyt uunit joka huoneessa, lattiat kaapistot, komerot, kaikki. Tuli päivä, jota varmasti jokainen karjalainen oli vuosia odottanut. Päivä, jolloin sait avata oman tupasi oven ja astua oman kodin lattialle.

*Talon pihapiiri Pielisjärven Egyptinkorven Kuikkapurossa. Kuva, Pekka Kyytinen 1954*

Sydän on riemua täynnä, kun sait kantaa oman pöydän ja tuolit tupaan. Oliko monikaan tuonut niitä tullessaan Karjalasta, ehkä vain joitain tekstiilejä ja astioita itse kukin. Kuinka paljon on tehty ja kuinka paljon pitää vielä tehdä, ennen kuin voi elää normaalia arkea? Kestää vielä kauan ennen kuin kaikki on täysin valmista.

Vielä vuosina 1948–49 moni karjalainen rakentaa. Töitä on tehty vuorokaudet ympäri vähillä unilla, joskus nälissäänkin. On eletty kuponkien varassa, ahtaudessa, vieraiden ihmisten nurkissa, ehkä ilman hengellisiä tilaisuuksia. Ehkä ei ole ollut aikaakaan sellaiseen. Ehkä ei olisi jaksanutkaan. Mutta työtä pitää vieläkin jaksaa tehdä.

Minun perheenikin halusi raivata lisää peltoa. Miehet, naisetkin, olivat puun kaadossa ja ajamassa hevosta, kun tukkikuormaa tuotiin pihaan. Oli vain kannokko jäänyt entisen metsikön kohdalle. Kannot piti kaivaa maasta juurineen päivineen, sukulaisiakin pyydettiin avuksi. Kaikki miesvoimin ja käsipeleillä! Rautakanget, puuriu’ut, kuokat, lapiot, kaikki mahdolliset välineet olivat käytössä, kun kantoja väännettiin maasta. Joskus hevonenkin otettiin vetämään hyvin tiukasti maassa olevaa juurakkoa. Kun kaikki juuret oli irrotettu, niin kannot kasattiin suuriksi keoiksi ja sytytettiin palamaan. Kesti päiviä, ennen kuin kaikki oli tuhkana. Monet kerrat miehet joutuivat vääntämään ja kääntämään kantoja parempaan asentoon. Työ oli raskasta, hikistä, likaista. Mutta suomalainen sisu kesti!

Viimeisin vaihe peltojen teossa oli maan muokkaus. Siinä oli Tiltu-hevonenkin tiukalla, kun se veti auraa epätasaisessa maastossa. Multa kääntyi, ja myöhemmin sitä piti tasoittaa Hankmolla ja karhilla. Ennen kuin ukkini ja monet muutkin viljelijät pääsivät heittelemään jyvät maahan, oli aikamoinen urakka saada ne jyvät jostakin. Niistäkin oli pula ja ne olivat hinnakkaita. Jostakin sai kapan verran, jostakin toisen. Muistan hyvin päivän, kun ukki tuli väsyneenä pellolta ja sanoi että hän teki oman osansa, nyt Jumal auttahkoh.

Ukkini laittoi hevosen valjaisiin ja asetti hevosen taakse puusta tehdyn pyöreän lanan, joka pyöri mullan päällä kuin kaulin. Sen tarkoituksena oli painaa jyvät maahan. Laitteen päälle oli rakennettu penkki, jolla ajaja istui. Siihen ukkini minut istutti ja pyysi, että ajelisin edestakaisin sitä osaa pellosta, mihin hän oli jyvät kylvänyt. Minä olin kyllä monta kertaa ajanut Tiltulla kärriä ja rekeä, mutta en tuollaista värkkiä! Vähän pelotti, mutta työni tein ihan hyvin. Myös pihaan oli tehty kasvimaata ja perunapelto. Viljelimme juureksia, vihanneksia ja kaikkea siemenistä kasvatettavia herkkuja.

Monella karjalaisella oli ikoni, jota oli säilytetty ehkä siitä saakka, kun Karjalan kodin ovi oli painettu viimeisen kerran kiinni. Se ikoni vietiin uuden kodin nurkkaan, jonne oli jo naula laitettu. Siihen naulaan perheen äiti ripusti Jumaläidin, Jeesuksen tai jonkin muun pyhän kuvan. Jokainen teki ristinmerkin ja kiitti Hospodia, joka on auttanut heitä saamaan ikioman, uuden kodin.

Pikkuhiljaa elämä meni raiteilleen. Karjalaiset olivat löytäneet paikkansa yhteiskunnassa. Emme tunteneet enää itseämme muukalaisiksi, joukkoon kuulumattomaksi, halveksituiksi, naurunalaisiksi tai itsekunnioituksensa menettäneiksi. Nyt meitä arvostettiin ja jopa kunnioitettiin. Olemme tietoisia, ettemme pääse takaisin entisille kotiseuduillemme – meidän kotimme oli nyt täällä."

“Meidän kotimme on nyt täällä”

Hiekan hautausmaan harmaantuneet puuristit kertovat Konevitsan luostarin tarinaa