Tutkija Kati Parppei: “Mitä enemmän karjalaisten historiasta tietää, sitä vaikeampi on julistaa yhtä totuutta suureen ääneen"
Historian tutkija Kati Parppei toteaa, että suomenkarjalaisten historian tunteminen on tärkeää karjalan kielestä ja ortodoksikarjalaisesta kulttuuriperinnöstä puhuttaessa.
Kati kertoo ottaneensa isoäitinsä Parppei-nimen käyttöön jo kaksikymmentä vuotta sitten avioeron myötä. – En halunnut ottaa tyttönimeäni takaisin ja ajattelin, että sitä kautta sukumme harvinainen nimi myös osaltaan säilyisi.
Itä-Suomen yliopiston Metria-rakennuksen loputtoman pitkien käytävien päästä löytyy historia- ja maantieteiden laitos. Yliopistonlehtori ja tutkija Kati Parppein työhuoneen kirjahylly on täynnä ortodoksisuutta, Karjalaa ja Venäjää käsittelevää kirjallisuutta.
Kati paljastaa, että hänestä ei pitänyt tulla lainkaan historian tutkijaa, vaan biologi. Vuonna 1994 hän päätyi kuitenkin opiskelemaan venäjän kieltä Petroskoin pedagogiseen instituuttiin. Suomeen palattuaan Kati aloitti historian ja kulttuurintutkimuksen opinnot Itä-Suomen yliopistossa. Katin tutkimustyö käsittelee erityisesti, miten Venäjä on käyttänyt historiaa poliittisiin tarkoituksiin keskiajalta nykypäivään.
– Tällä hetkellä tutkin Kremlin propagandan muodostumista eli sitä, miten historiaa muokataan propagandistisiin tarkoitusperiin sopivaksi. Ukrainan hyökkäyssodan myötä tutkimukseni on siirtynyt historiallisesta painotuksesta enemmän tähän päivään, Kati kertoo.
Tällä hetkellä Kati tutkii Venäjän sotahistoriallisen seuran verkkojulkaisuja ja niiden sisältöjä. Kyseinen seura on Kremliä lähellä oleva yhdistys, joka toistaa erilaisten asiantuntijoiden suuhun puettuna Kremliä tukevaa viestintää.
– Keskeisin ajatus uusimpien julkaisuiden sisällöissä on, että länsi on totaalisessa sodassa Venäjää vastaan. Seuran tuottama propaganda korostaa kahtiajakoa individualistiseen ja rappeutuneeseen länteen ja yhteisölliseen ja vanhojen arvojen Venäjään.
Kati kertoo, että hänen tutkimustyössään on nähtävissä myös vahva Karjala-kytkös. Viime vuonna häneltä julkaistiin artikkeli, joka käsitteli venäläisen pyhimyskuvaston kansallistamista Suomen ortodoksisen kirkon alkuvuosina. Väitöskirjansa Kati teki Valamon luostarin historiakuvan muodostumisesta.
– Omien karjalaisten juurieni takia Karjalan historia on kiinnostanut aina. Uskon, että taustastani on ollut hyötyä raja-alueiden dynamiikan hahmottamisessa, Kati kertoo.
Kati kertoo perheensä olevan tyypillinen rajaseudun suku, jossa eri kulttuuripiirit kohtaavat. Ortodoksisuus on tuntunut Katin mielestä aina kotoisalta ja omalta, vaikka hänet sisarensa Anu Aaltosen kanssa kastettiin luterilaisiksi perheen isän uskonnon mukaan.
– Luterilainen isäni Olavi Piiparinen oli kotoisin Liperistä ja ortodoksisen äitini Maija-Liisan (os. Lipitsäinen) suku on Ilomantsista ja Korpiselästä. Kasvoimme kuitenkin äitini myötä enemmän ortodokseiksi, joten liityimme ennen pitkää myös virallisesti ortodoksisen kirkon jäseneksi, Kati kertoo.
Haasteena tiedon puute
Viime vuosien karjalaisuuden ja karjalan kielen ympärillä käyty julkinen keskustelu ja karjalaisuuteen liittyvät kannanotot eivät ole jääneet historiantutkijalta huomaamatta. Lönnrotin patsaan töhriminen toi esiin myös tiettyjen toimijoiden mahdolliset Venäjä-kytkökset.
Yksi keskusteluissa toistuva väite liittyy karjalaisten esittämiseen yksiselitteisesti kolonialismin uhreina, joilla ei ole ollut mahdollisuutta vaikuttaa omaan kohtaloonsa tai valintoihin. Kati kertoo, että väitteisiin löytyy useampi selitys, joista ensimmäinen liittyy vääristyneeseen historian tulkintaan ja tietämättömyyteen suomenkarjalaisten historiasta.
– Tässä ajatusmaailmassa vähemmistö edustaa automaattisesti passiivisia uhreja, vaikka se ei karjalaisuudesta puhuttaessa ole lainkaan niin yksiselitteistä.
– Nykyajan näkökulmasta tulkittuna historiallisiin yhteisöihin helposti lisätään anakronistisia eli väärään aikakauteen sijoitettuja tulkintoja. Esimerkiksi karjalaista vähemmistöidentiteettiä pyritään soveltamaan hyvinkin varhaisiin yhteisöihin. Mitä kauemmaksi historiassa mennään, sitä vähemmän yhteisöillä on ollut tietoa hallinnollisista tai etnisistä valta-asetelmista, koska se ei sota-aikoja lukuun ottamatta ole ollut millään tavalla olennaista jossakin Karjalan erämaissa, Kati toteaa.
Kati korostaa, että nykykäsityksen mukaan Karjalan alueen historialliset yhteisöt olivat hyvin pragmaattisia kyläyhteisöjä, joiden elämä oli keskittynyt arjessa selviämiseen. Raja-alueilla on pitänyt pystyä luovimaan ja muuttumaan, koska se on ollut selviytymisen edellytys.
Monet etnisten ryhmien nimet ovat alkujaan olleet toisille annettuja nimityksiä. Karjalaiset eivät ole itse määritellet itseään yhtenäiseksi ja heterogeeniseksi Karjalan kansaksi, vaan yhteisöjen jako heimoihin on myös kansallisajattelun myötä vahvistunut ilmiö.
– Voisi jopa väittää, että tämä ajatusmaailma on lähtöisin juuri siitä mitä se näennäisesti kritisoi eli sisäistetystä kansallisromanttisesta ajattelusta ja siihen liittyvästä jaottelusta heimoihin ja kansoihin. Tätä näkökulmaa yritetään ajaa keinotekoisesti varhaisempiin historiallisiin yhteisöihin.
– Tämä on sellainen ajatusvinouma, jonka haluan vahvasti tuoda esiin myös karjalan kielen opiskelijoille pitämälläni luennoilla. Ei kannata liikaa romantisoida menneisyyden karjalaisuutta, koska se ei ole enää historiallisesti todenmukaista, vaan muuttuu helposti kansallisromantiikan hengessä tapahtuvaksi larppaamiseksi, Kati muotoilee.
“Menneisyyden karjalaisuuden romantisointi ei ole enää historiallisesti todenmukaista, vaan muuttuu helposti kansallisromantiikan hengessä tapahtuvaksi larppaamiseksi.”
– Kati Parppei
Keksitty perinne on vallankäyttöä
Kati kertoo, että tiedon manipulointi näkyy esimerkiksi pyrkimyksenä muokata monien eri kansallisuuksien, kielien ja yhteisöjen perinteisiin kuuluvasta sarafaanipukeutumisesta saamenpuvun kaltainen, vain tiettyä perheyhteisöä ja kieliryhmää edustava sukupuku-perinne. Vaikka sarafaaniperinteessä on isojakin eroja Karjalan eri alueiden ja aikakausien välillä, edustaa sukupuku-ajatus sarafaaneihin liitettynä niin kutsuttua keksittyä perinnettä (invented traditions), joita tyypillisesti luodaan ajamaan jonkin tietyn joukon asiaa.
– Tämän tyyppisissä keksityissä perinteissä historian moniäänisyys häivytetään yhteen agendaan, jolla tuetaan nykyhetken identiteettejä. Erityisen ongelmallista on, jos epähistoriallisia väitteitä pyritään käyttämään etniseen ryhmään kohdistuvan vallankäytön välineinä. Tämä tarkoittaa esimerkiksi pyrkimystä rajoittaa karjalaisten perinteiden harjoittamista keksittyyn perinteeseen vedoten.
– Perinteitä keksitään osin siitä syystä, että todellinen yhteys elävään perinteeseen on katkennut. Karjalaisuus tavallaan keksitään uudestaan jonkinlaisessa kulttuurityhjiössä niin, että määrittävinä tekijöinä ovat kieli, vähemmistöön kohdistunut sorto ja karjalaisten kuvitteellinen menneisyys. Koska Suomen ortodoksikarjalainen kulttuuriperintö on elänyt ja kehittynyt pitkälti ortodoksisen kirkon ja kulttuurin kontekstissa, selittää kulttuurityhjiön syntymistä erityisesti kirkollisen yhteyden puuttuminen.
Kati toteaa, että karjalaisten osalta on mahdotonta yksiselitteisesti määrittää, ketkä vähemmistöön kuuluvat ja kuka määrittelystä saa päättää.
– Syytökset kulttuurisesta omimisesta voisi kääntää myös toiseen suuntaan: omimalla karjalaisuuden vain tietyn pienen porukan identiteettiprojektiksi syyllistyy helposti itse kulttuuriseen omimiseen, Kati toteaa.
– On valtavan hienoa, miten niin monet ovat löytäneet yhteyden karjalaisiin juuriinsa. On kuitenkin hyvä tutustua Suomen ortodoksikarjalaisen yhteisön historiaan ja myös suhtautua kriittisesti saatavilla olevaan tietoon, ettei tule vahingossa levittäneeksi misinformaatiota.
Kati kertoo, että samankaltainen etnosentristinen ajatusvinouma on nähtävissä myös tiedemaailmassa. Tietyn ideologian mukaan vähemmistöjä saisi tutkia vain vähemmistön edustaja, mitä Kati itse pitää tiedevastaisena. Vaikka vähemmistöön kuuluminen auttaa hahmottamaan asioita yhteisön sisältä käsin, ei se automaattisesti tarkoita parempaa tieteellistä lopputulosta.
– Ei ole olemassa mitään salattua tietoa, joka olisi avoin esimerkiksi vain karjalaisille. Historia on yhtä tuntematonta meille kaikille, eikä kenenkään geeniperimä ole oikotie parempaan tutkimukseen, Kati muistuttaa.
Julkisessa keskustelussa toistuu usein myös ajatus suomalaisuudesta karjalaisuudelle vastakkaisena etnisenä identiteettinä. Historiallisesti monikulttuurisessa ja -kielisessä ja jatkuvasti muuttuvassa suomalaisessa yhteiskunnassa etninen suomalaisuus on kuitenkin mahdotonta määritellä.
– Suomalaisuus on aatteellinen konstruktio, ei yhdenmukainen etninen identiteetti. Pelkästään Suomen valtion alueella idän ja lännen välillä on suuria kulttuurillisia ja geneettisiä eroja, jotka itsessään kyseenalaistavat koko ajatuksen, Kati toteaa.
Jos suomalaisuus on ensisijaisesti aatteellinen konstruktio, niin sitä on myös suomalainen ortodoksikarjalaisuus. Suomalaisen ortodoksikarjalaisen identiteetin erityispiirre on kuitenkin sen rakentuminen vahvasti yhteisön sisältä käsin.
– Karjalan kansallismieliset papit ja muut ortodoksivaikuttajat hyödynsivät taitavasti ajassa olevaa valmista, topeliaanista kuvastoa ja loivat sen avulla ortodoksikarjalaisille erityisen roolin rakentuvassa Suomen valtiossa. Ortodoksiväestön kansallistuminen on kuitenkin ollut enemmän yhteisön omaa reaktiivista toimintaa vallitseviin olosuhteisiin kuin yhteisön ulkopuolelta tullutta käskyttämistä. Ortodoksikarjalaiset ovat ikiaikaisten perinteidensä mukaisesti sopeutuneet vallitsevaan tilanteeseen ja toimineet sen mukaan.