Uskonto ja vanhat tavat antavat ikiaikaista viisautta kuoleman kohtaamiseen
Lapinlahtelainen hautaustoimistoyrittäjä Mikko Kinnunen on saatellut tuonilmaisiin satoja rajakarjalaisia vainajia. Mikko toteaa, että kuolemaan liittyvät perinteet ja rituaalit auttavat eläviä kulkemaan surun läpi ja hyväksymään kuoleman lopullisuuden.
Mikko toteaa, että ortodoksisiin hautajaisiin kuuluu myös ilo. – Elämässä pitää olla huumoria, ja karjalaisilta sitä löytyy. Suru ja ilo ovat hirveän lähellä toisiaan, suru antaa ilolle voimaa, Mikko toteaa.
Kinnusen hautaustoimisto ja kukkakauppa sijaitsevat Lapinlahden kirkonkylällä tontilla, jossa myös Mikko itse on syntynyt ja kasvanut. Nyt yrityksen toiminnasta vastaa Mikon poika, neljännen polven yrittäjä Mika Kinnunen. Yrityksellä on Ylä-Savossa yli 110 vuoden historia.
– Isoisoisäni perusti yrityksen Lapinlahdelle vuonna 1914. Hänellä oli ensin ajatuksena perustaa huonekalutehdas, mutta sota sotki suunnitelmat, Mikko kertoo.
Yritys muovautui vuosikymmenten saatossa puusepänliikkeestä kukkakaupaksi ja lopulta täyden palvelun hautaustoimistoksi. Mikko kertoo aloittaneensa työskentelyn perheyrityksessä vuonna 1974. Vajaa vuosikymmen myöhemmin Mikko ostin firman itselleen ja aloitti yrityksen toiminnan kehittämisen.
– Siihen aikaan hautajaiset pidettiin usein ahtaissa tiloissa ihmisten kodeissa, joten isommalle juhlatilalle oli tarve. Otin hirveästi velkaa ja lähdin laajentamaan kiinteistöä, Mikko muistelee.
Kuolema siirtyy kodista sairaalaan
Elämä ja kuolema Ylä-Savossa näyttivät Mikon uran alussa hyvin erilaisilta kuin nykyään.
– Taloissa asui monta sukupolvea saman katon alla, ja syntymän, sairauden ja kuoleman paikka oli koti. Vainajia säilytettiin usein tuvassa tai ulkona aitassa. Elämän koko kirjo oli läsnä ihmisten arjessa, Mikko kertoo.
Suomen maaseudulla oli rikas vainajakulttuuri vielä sotien jälkeen niin ortodokseilla kuin luterilaisillakin. Vainajan valmistelu ja arkkuun laittaminen tapahtui usein kodeissa. Mikko muistelee, miten siinä samalla omaisten kanssa muisteltiin vainajaa ja keskusteltiin hautajaisjärjestelyistä.
– Monessa kodissa arkulle oli valmisteltu ulos oma paikka, jossa oli havuja alla ja neljä pientä kuusta arkun ympärillä. Usein myös veisattiin virsiä, kun arkkua siirrettiin autoon, Mikko kertoo.
Kaupungistuminen, yhteiskunnan sekularisoituminen ja kuolemaan liittyvän lainsäädännön kehittyminen siirsivät kuoleman pikkuhiljaa kodeista pois.
– Suomalaisen yhteiskunnan kehittyessä sairaus ja kuolema siirtyivät sairaalaan, ja kuolema tavallaan erkani arjesta, Mikko toteaa.
Arkku asetetaan korokkeelle kirkkosalin keskelle. Hautaustoimituksen valmistelua Lapinlahden Kaikkein Pyhien kirkossa vuonna 2016.
Lapinlahdelle sijoitettiin sotien jälkeen paljon ortodoksisia evakoita Suistamon ja Salmin pitäjistä, joten ortodoksiseen hautaustoimitukseen liittyvät erityispiirteet ovat tulleet Mikolle vuosikymmenten aikana tutuiksi. Mikko toteaa, että hautaustoimiston tehtävä on varmistaa, että omaisilla on saatavilla myös ortodoksisiin tapoihin ja perinteisiin liittyvä tieto ja osaaminen. Ortodoksisen vainajan omaiset eivät automaattisesti tiedä mitä kaikkea ortodoksisiin hautajaisiin kuuluu.
– Ensimmäiseksi tiedustelen omaisilta, onko vainajalle varattu hautapaikkaa eli onko olemassa jonkinlainen sukuhauta tai toive hautauspaikasta. Koska kuolema tapahtuu usein terveyskeskuksessa, kysyn myös haluavatko he, että ensimmäinen panihida järjestetään siellä. Tämän jälkeen soitan ortodoksipapille, kerron vainajan tiedot ja sovin mahdollisen panihidan järjestämisestä ja muista hautajaisasioista, Mikko kertoo.
Panihida tarkoittaa ortodoksista vainajan muistopalvelusta, joka järjestetään kolmantena, yhdeksäntenä ja neljäntenäkymmenentenä päivänä vainajan kuolemasta. Karjalaksi tästä ajanjaksosta käytetään nimeä kuusnedäliset. Vainajien muistelu jatkuu kuusnedälisten jälkeen aina vainajan kuolin- tai nimipäivänä järjestettävänä panihidana.
Aikaisemmin saatettiin vainajalle järjestää myös kuolemasta kolmanteen päivään saakka kestäneet ruumiinvalvojaiset eli yönistujaiset, jonka aikana vainajalle luettiin rukouksia ja jätettiin jäähyväiset. Kokoyön kestävästä vainajan muistopalveluksesta käytetään nimeä parastaasi.
Ortodoksisen perinteen mukaisesti vainaja tulisi haudata kolme päivää kuoleman jälkeen. Nyky-yhteiskunnassa tämä kuitenkin harvoin onnistuu, jos suku on hajallaan ympäri maata ja hautajaisten järjestely vaatii aikaa. Myös vainajan luovuttamisessa terveydenhuollolta omaisille saattaa kestää esimerkiksi kuolinsyyn todentamisen vuoksi.
Naiset valmistelivat vainajan tuonilmaisiin
Ortodoksikarjalaisessa perinteessä vainajan peseminen ja pukeminen, kuten monet muut syntymään ja kuolemaan liittyvät rituaalit, kuuluivat naisille. Vainajalle puettiin erilliset kuolinsovat, jotka olivat yleensä valkoiset ja koristelemattomat. Valkoinen on myös ortodoksisen hautaustoimituksen liturginen väri.
Mikko kertoo, että vainajien pukemisperinne on säilynyt pitkään Lapinlahden ortodoksikarjalaisessa yhteisössä, vaikka sen harjoittaminen onkin merkittävästi vähentynyt. Perinteen keskeiset elementit ovat säilyneet, vaikka vainaja valmistellaan entistä useammin kodin sijaan terveyskeskuksessa. Ennen vainajan pukemisessa olivat mukana myös vainajan läheiset.
– Ortodoksipapiston toive oli, että vainajalle puettaisiin vaatteet, joilla hän oli käynyt ehtoollisella, ja monella karjalaisella oli kotona kuolinvaatteet valmiiksi varattuna. Pukemisen jälkeen käänsimme läheisten kanssa vainajan jalat kohti ikonia, joka oli pöydällä tai nurkassa. Ennen vanhaan pappi tuli jo siinä vaiheessa pitämään ensimmäisen panihidan, Mikko muistelee.
Mikon työuran aikana tyypillisin kuolinvaate karjalaismiehillä on ollut tumma puku ja kravatti. Naisille puetaan yleensä mekko tai feresi. Aikaisemmin oli yleistä, että naisvainajan päähän laitettiin valkoinen huivi. Nykyisin kuolinvaatteet valitaan oman mieltymyksen mukaan, ja ne saatetaan valmistaa tai varata valmiiksi.
Vainajan hyvästely konkretisoi kuoleman
Ortodoksiseen kuolemaan kuuluu myös muita tekstiiliperinteitä. Arkussa vainajan alaosan peitteen päälle asetetaan niin kutsuttu katepalttina. Valkoinen katepalttina on kuvioitu tai kirjailtu esimerkiksi Kristuksen ja Jumalanäidin kuvalla, ja siihen on usein liitetty rukous kuten ”Saata, oi Kristus, sinun palvelijasi sielu lepoon pyhien joukkoon, missä ei ole kipua, surua eikä huokauksia vaan on loppumaton elämä” tai ”Saata, Herra, lepoon, nukkuneen palvelijasi sielu”. Vainajan otsalle voidaan asettaa myös nauha, jossa lukee rukous ”Pyhä Jumala, Pyhä Väkevä, Pyhä Kuolematon armahda meitä!
Vainajan rinnalle asetetaan ikoni, jota suudellaan vainajaa hyvästellessä. Ikoni asetetaan vainajaan päin niin, että vainaja ikään kuin katsoo sitä kohti. Hyvästelyn päätteeksi vainajan kasvot peitetään kasvoliinalla.
Ortodoksisissa hautajaisissa arkku on lähes poikkeuksetta auki.
Katepalttina, ikoni ja punaisia ruusuja. Vainajan kaulassa on nauhaan asetettu risti.
Mikko harmittelee, että katepalttinoiden käyttö on vähentynyt sitä mukaa, kun arkun kiinni pitäminen on yleistynyt myös ortodokseilla. Sotien jälkeen monen karjalaissuvun uskonto vaihtui luterilaiseksi, joten suvun nuorimmat sukupolvet saattavat kuulua eri kirkkoon kuin iäkäs vainaja. Uskonnon vaihtumisen myötä ortodoksiset hautajaisperinteet saattavat tuntua oudoilta, ja vainajan näkeminen hirvittää.
– Kuolleen kohtaaminen tai koskettaminen voi nykyihmisestä tuntua pelottavalta, mutta se on tärkeä osa kuoleman hyväksymistä ja konkretisoitumista. Vainajan kohtaaminen auttaa ymmärtämään, että läheisen sielu on poistunut ruumiista ja jäljellä on vain maallinen kuori, Mikko lohduttaa.
Arkkuun voi halutessaan laittaa mukaan myös muita vainajalle tärkeitä esineitä. Ennen mukaan saatettiin laittaa käspaikka tai asettaa vainajan käteen vihkituohus. Arkun koristeleminen kasveilla, havuilla ja kukilla on ollut myös yleistä myös luterilaisilla. Luonnonkasvit ja havut ovat vaihtuneet ajan saatossa huonekasveihin ja lopulta ostokukkiin.
– Täällä Lapinlahdella on ollut tapana asettaa arkun sisälle kolme tummanpunaista ruusua. Viisi punaista ruusua laitetaan myös vainajan muistelupöydälle, josta ne otetaan mukaan muistotilaisuuteen, Mikko kertoo.
Kuvat alla: Museovirasto, Pohjois-Karjalan museo, Nurmeksen museo
Hautajaisperinteillä kunnioitetaan vainajan elämää
Hautajaispäivän perinteisiin kuuluu muutakin kuin kirkollinen osuus. Noin puoli tuntia ennen siunaustilaisuuden alkamista arkunkantajat ja omaiset tulevat ruumishuoneelle, jossa arkku avataan ja vainajaa tervehditään.
– Ruumishuoneelta siirrymme lähiomaisten kanssa saatossa kohti kirkkoa. Pappi tulee noutamaan vainajaa kirkon rappusille tai ruumisautolle, Mikko kertoo.
Arkku asetetaan kirkkosalin keskelle sijaitsevalle korokkeelle jalkapuoli kohti alttaria, ja arkun kansi avataan. Hautauspalveluksessa luetaan ja lauletaan jakeita psalmista 119, jossa ylistetään Jumalan lain ja käskyjen noudattamisen merkitystä ja rakkautta niihin.
Ortodoksinen arkkuruuvi.
Palveluksessa lauletaan myös veisut, jotka alkavat sanoilla: ”Kiitetty olet sinä, Herra, opeta minulle käskysi”, ”Pyhien joukko löysi elämän lähteen, jospa minäkin katumuksen kautta löytäisin sen tien”, ”Olen sanomattoman kunniasi kuva, vaikka kannankin synnintekojeni haavoja” ja ”Anna, oi Jumala, lepo palvelijallesi ja saata hänet paratiisiin.”
Toimituksen lopussa vainajalle jätetään jäähyväiset. Vieraat käyvät vuorollaan vainajan luona, suutelevat halutessaan rinnalle asetettua ikonia ja siunaavat vainajan ristinmerkillä. Jäähyväisten jälkeen pappi siunaa vainajan piirtämällä hiekalla ristin hänen rintansa päälle. Arkku suljetaan arkkuruuveilla, joiden päitä koristavat ortodoksiset ristit.
Ortodoksisessa kirkossa suositaan perinteistä arkkuhautausta, joten siunaustilaisuuden jälkeen saattoväki siirtyy hautausmaalle laskemaan vainajan hautaan. Kirkosta poistutaan pappi edellä. Ruumissaatossa pappi kulkee ruumisauton jäljessä, sitten vasta omaiset ja muut hautajaisvieraat.
Mikko kertoo, että sotien jälkeen ortodoksisen vainajan sai haudata vain hautausmaan ortodoksille puolelle. Vuosien saatossa ennakkoluulot vaihtuivat pikkuhiljaa rauhaisaan ekumeniaan, ja hautapaikkakin on nykyään vapaasti valittavissa.
– Myöhempinä aikoina, kun ortodoksisessa kirkossa siunattiin vainaja, soitettiin kuolinkelloja myös luterilaisessa kirkossa, Mikko kertoo.
Vainajaperinteisiin kuului ja kuuluu maaseudulla ruumissaaton kunnioittaminen pysähtymällä odottamaan siihen saakka, kunnes vainaja saattajineen on kulkenut ohi.
– Alkuvuosina, kun hain vainajan Kuopiosta Lapinlahdelle, ei yksikään auto töötännyt tai lähtenyt ohittamaan. Siihen aikaan opetettiin jo ajokoulussa, että kun ruumisauto tulee vastaan, pitää pysähtyä ja ottaa lakki päästä, Mikko kertoo.
Mikko lisää, että saattoperinteisiin kuului myös vainajan käyttäminen kotona hautajaispäivänä ennen siunaustilaisuutta. Perinteen harjoittaminen on yhä osa hautajaisperinteitä esimerkiksi Etelä-Pohjanmaalla ja Koillismaalla.
– Tapana on myös kuljettaa vainajaa koko saattomatkan jalat edellä. Tämä näkyy myös esimerkiksi ambulanssikuljetuksissa: elossa oleva ihminen kuljetetaan pää edellä, kuollut jalat edellä.
Ortodoksisessa kirkossa suositaan arkkuhautausta.
Katoava hautajaisperinne
Mikko kertoo, että hautajaiskulttuuri on muutoksessa. Suvut ovat pienempiä ja sitä myötä myös hautajaiset. Ihmisten eliniän piteneminen vaikuttaa omalta osaltaan siihen, että varsinkin iäkkäiden vainajien kohdalla ikätovereita ei ole enää osallistumassa hautajaisiin.
Tuhkaaminen on yleistynyt, eikä vainaja automaattisesti kuulu mihinkään seurakuntaan. Muutoksessa näkyy myös ero sekulaarin pääkaupunkiseudun ja uskonnollisen maaseudun välillä.
Hautajaisperinteiden katoaminen ja kuoleman kunnioituksen puuttuminen surettaa koko ikänsä vainajia tuonilmaisiin saatellutta miestä.
– Pitkälti se on jo täälläkin sitä, että vainaja ikään kuin tiputetaan jonkinlaiseen mustaan aukkoon. Yhä useammin muualla asuvat omaiset toivovat, että vainaja tuhkataan ilman rituaaleja ja haudataan täällä paikallisesti. Mielestäni vainaja pitäisi kuitenkin aina siunata, vaikka omainen ei itse kirkkoon kuuluisikaan, Mikko toteaa.
– Kannustaisin kaikkia osallistumaan suvun hautajaisiin, jotka ovat olennainen osa elämää. Vainajien kunnioittaminen on myös aikaisempien sukupolvien arvostamista.
“Eräs vanha mummo, jossa oli vähän ennustajan vikaa, sanoi kerran, että kun hän kuolee, ruumisauto ei lähde kirkon edestä. Meillä oli tuohon aikaan käytössä musta 70-luvun Ford, Kanadan suurlähetystön vanha auto. Mummon hautajaisten aika tuli aikanaan, ja aivan kuten hän oli ennustanut, auto ei lähtenyt käyntiin. Puoli tuntia sitä setvittiin eikä apumieskään saanut sitä käynnistymään, joten jouduimme loppujen lopuksi kuljettamaan vainajan toisella ruumisautolla. Myöhemmin kävin hakemassa Fordin kirkon edestä, ja se käynnistyi heti ensimmäisellä yrittämisellä.”
– Mikko Kinnunen
Mikko toteaa, että omaa kuolemaansa harvemmin ajattelee nuorena, vaan sen vääjäämättömyys tulee mukaan ajatuksiin vanhenemisen myötä. Mikko kannustaa jokaista kertomaan läheisilleen kuolemaan liittyvistä toiveista, joista voi käydä puhumassa myös hautaustoimistossa.
– Kirjaa ylös omat hautajaisjärjestelysi ja niihin liittyvät toiveet, jotta omaiset päivän koittaessa tietävät miten toimia, Mikko kehottaa.
“Kuolema on kertakaikkinen. Mitään et pysty peruuttamaan vainajan osalta, et tehtyjä etkä tekemättömiä asioita.”
Kuolemaan liittyy paljon surua, katkeruutta ja katumusta. Mikko toteaa, että kuoleman lopullisuus tulee monelle yllätyksenä. Pahoja sanoja ei saa sanomattomiksi eikä sovintoa tehtyä jälkikäteen.
– Kuolema on kertakaikkinen. Mitään et pysty peruuttamaan vainajan osalta, et tehtyjä etkä tekemättömiä asioita.
Mikko kehottaa myös kohtaamaan surun ja puhumaan siitä läheisten, ystävien ja myös lasten kanssa.
– Suru on monisäikeinen, eikä sitä pidä säikähtää. Suru kannattaa käydä läpi aidosti, koska muuten se tulee moninkertaisena takaisin. Surutyö on tehtävä jokaisen kuoleman kohdalla uudestaan, siihen ei turru koskaan.
Maailma maallistuu, yhteisöllisyys on katoamassa ja kuolemakin on siivottu pois näkyvistä. Miksi kuolemaperinteitä pitäisi siitä huolimatta ylläpitää?
– Perinteissä on meidän menneisyytemme, ja niistä kumpuaa myös tulevaisuus. Uskonto ja vanhat tavat antavat ikiaikaista viisautta kuoleman lopullisuuden ymmärtämiseen, Mikko toteaa.
– Kuoleman kanssa ei saa olla liian kaveri, mutta sitä on turha pelätä. Kuolema tulee meille jokaiselle omalla vuorollaan.
Ortodoksinen kalmisto ja grobu Hyrsylän mutkassa Suojärvellä. Kuva: E. Leskinen, Pohjois-Karjalan museo.