Ortodoksikarjalaisuus on Niko ja Hanna Saatsille ylpeyden aihe: “On helppoa elää, kun tietää kuka on”
Karjalankielistä folk-rockia soittavan Loimolan Voiman sanoitusten kirjoittaminen on Niko Saatsille keino käsitellä karjalaisyhteisön ilon ja surun aiheita sekä menneisyyden kipukohtia. Yhtyeen lauluissa kuuluvat myös suojärveläistaustaisen Hanna-puolison suvun tarinat. Vahva ortodoksikarjalainen identiteetti on pariskunnalle ylpeyden aihe ja eteenpäin vievä voima.
Ortodoksikarjalaisuus on yhdistänyt Lieksassa syntyneitä Niko ja Hanna Saatsia lähes viisi vuosikymmentä. Pariskunta tapasi toisensa ensimmäisen kerran jo varhaislapsuudessa Lieksan ortodoksisen seurakunnan Sinapinsiemen-kerhossa.
Nikon isän suku on kotoisin Suistamon kirkonkylältä, ja äiti on syntyperäinen nurmeslainen. Hannan (os. Martiskainen) sukujuuret vievät isovanhempien kautta Suojärven Vegaruksen kylään ja äidin puolelta Kotkan Karhulaan.
Molempien perheissä ortodoksikarjalaista kulttuuria vaalittiin ja arvostettiin, eikä vähemmistöön kuuluminen näyttäytynyt koskaan negatiivisena asia. Lieksan seudun ortodoksiyhteisö oli tiivis ja kaikki tunsivat toisensa.
– Me ortodoksilapset olimme vähemmistössä Lieksassakin, mutta ei sitä osannut silloin niin eritellä. Lapsuuteen liittyi aina terve ylpeys siitä omasta karjalaisuudesta, joka oli hyvin vahvasti ortodoksisuutta, Niko kertoo.
Hannan omaa ortodoksikarjalaista identiteettiä vahvistivat samassa taloudessa asuneet suojärveläiset isovanhemmat. Hanna kertoo muistavansa isoäitinsä Niinan valoisana, iloisena ja aina laulamassa tai silmiä ristimässä.
– Vaikka mummon elämässä oli paljon surua, oli hänen ympärillään aina sellainen luottamuksen ja tulevaisuudenuskon ilmapiiri. Mummo ei ollut koskaan katkera, vaikka siihen olisi ollut aihettakin, Hanna toteaa.
Niko ja Hanna toteavat olevansa etuoikeutettuja, sillä molempien perheissä ortodoksikarjalaisuus on koettu säilyttämisen arvoiseksi vähemmistökulttuuriksi. Vahva identiteetti on ollut elämässä tärkeä voimavara, eikä omaa ortodoksikarjalaisuuttaan ole tarvinnut koskaan kyseenalaistaa tai piilottaa.
– On helppoa elää, kun tietää kuka on, Niko toteaa.
Juurihoitoa karjalaksi
Hanna kertoo, että hänen Vegaruksessa syntyneiden isovanhempiensa äidinkieli oli karjala, mutta arjessa he puhuivat pääasiassa suomea. Karjalan kielen taito on säilynyt suvussa Hannan isän Tarmo Martiskaisen aktiivisuuden ansiosta.
– Isäni on tavallaan työntänyt karjalan kielen meille tilaamalla meille Oma Suojärvi -lehden ja ostamalla lapsillemme kaikki saatavilla olevat karjalankieliset lastenkirjat, Hanna nauraa.
Niko kertoo, että heillä kotona Leevi-isä puhui omalaatuista ”kotihöblötystä”. Hannan isän kieli-innostuksen myötä Niko ymmärsi, että höblötys oli todellisuudessa tuota samaista karjalan kieltä. Innostus kieleen kasvoi, ja omia karjalankielisiä tekstejä Niko alkoi tuottaa Jyväskylän kansalaisopistossa vuonna 2017 käydyn karjalan kielen kurssin jälkeen.
Matkalla Valamon luostarissa. Kuva: Niko ja Hanna Saatsi.
Kieliopintojen aloittaminen oli tunteellinen hetki.
– Ensimmäisen kurssikerran mie vain itkin siellä, kun kieli nosti kaikki tunteet pintaan ja avasi kokonaan uuden näkökulman omaan identiteettiin, Niko muistelee.
Kieliopintojen seurauksena syntyi myös Nikon yhdessä veljensä Mika Saatsin kanssa muodostama Loimolan Voima -yhtye, joka on viime vuosina muodostunut uuden karjalankielisen kulttuurin symboliksi.
– Vuosi kieliopintojen aloittamisen jälkeen Mikalta tuli viesti, että voisinko tehdä karjalankieliset tekstit Pagize-sävelmään. Siitä tuli Loimolan Voiman ensimmäinen laulu, ja nyt minulla on jo kolmannen levyn tekstit valmiina.
Niko kertoo, että karjalaksi laulaminen herättää yleisössä voimakkaita tunteita.
– Kuulijoille tapahtuu sama mitä minulla tapahtui ensimmäisellä kielikurssilla, kun kieli avaa jotakin sisimmässä kauan piilossa ollutta. Olen iloinen, että musiikkimme on auttanut monia löytämään tien omiin juuriin ja identiteettiin, Niko kertoo.
Niko kertoo, että kirjoittaminen on ollut tärkeä työkalu karjalaisten historian ja oman suvun välillä synkkienkin tapahtumien käsittelyssä. Nykykarjalaisten tehtävä on kertoa myös niitä tarinoita, joita aiempien sukupolvien on pitänyt piilottaa.
“Koen, että olen voinut musiikkimme myötä antaa karjalaisyhteisölle jotakin takaisin ”
– Meidän laulumme sisältävät näitä monille tuttuja tarinoita. Kuten esimerkiksi tarinan siitä, miten isosetä ei saanut opettajan virkaa ennen kuin vaihtoi uskontonsa luterilaiseksi. Minulla on mahdollisuus sanoa ääneen asioita, joista sotienjälkeiset sukupolvet ovat joutuneet vaikenemaan.
Loimolan voiman kaksi ensimmäistä levyä muodostivat kokonaisuuden, joka käsittelee ortodoksikarjalaisen yhteisön menneisyyttä ja juuria. Vuoden 2025 lopussa ilmestyvä kolmas levy siirtää katseen kohti tulevaa.
– Kaksi ensimmäistä levyä olivat mollilevyjä, mutta tässä seuraavassa ei enää itketä, vaan siirrytään duuriin, Niko lupaa.
Karjalan kielellä on vahvat juuret Suomessa
Niko kertoo, että harva tiedostaa, että Suomen karjalankielinen alue ei rajoittunut vain Raja-Karjalaan, vaan ulottui myös nykyisen Suomen puolelle Ilomantsiin ja Kainuun itärajan karjalaiskyliin. Karjalan kieli on yhä vailla lakisääteistä suojaa huolimatta siitä, että kyse on kotoperäisestä kielestä, johon aktiivisesti suomalaisen yhteiskunnan rakentamiseen osallistuneella karjalaisyhteisöllä olisi moraalinen oikeus.
– Isoin karjalan kielen asemaan vaikuttanut tekijä on ollut kansallisromanttinen näkemys vain suomen- ja ruotsinkielisestä suomalaisuudesta, jossa karjalan kieli on määritelty suomen kielen murteeksi. Osin tästä johtuen karjalan kielen arvoa itsenäisenä kielenä ei tajuttu aikoinaan, Niko kertoo.
Niko korostaa, että karjalan kielestä puhuttaessa olisi tärkeää muistaa, että karjalaisuuksia on erilaisia myös karjalankielisten alueiden sisällä.
– Vaikka usein sanotaan, että karjalaisilla on yksi yhteinen historia, niin se ei tarkkaan ottaen pidä paikkaansa. Venäjän vallankumouksen, Suomen itsenäistymisen ja sotien jälkeen Suomen ortodoksikarjalainen ja karjalankielinen yhteisö säilyi hengissä Suomen ortodoksisen kirkon piirissä. Rajan itäpuolella uskonnon harjoittaminen puolestaan vaikeutui. Karjalaisten kirkot ja tsasounat tuhottiin, ja karjalainen kulttuuri valjastettiin sosialistisen ideologian edistämiseen. Tästä hyvä esimerkki on Venäjän Karjalasta tuleva neuvostokalevalainen runous, joka yhdisti sosialistisen propagandan karjalaiseen runolauluun, Niko kertoo.
Niko toteaa, että karjalaisuuksien erot näkyvät yhä nykyhetkessä esimerkiksi karjalan kielen elvytystyössä.
– Karjalaisilla on käytössä kaksi eri kalenteria: Venäjän Karjalassa kehitetty tunnustukseton kalenteri ja sitten ortodoksikarjalaisten käytössä oleva praasniekkaperinteeseen ja ortodoksiseen kirkkovuoteen perustuva kalenteri, jota myös itse käytän.
Niko kertoo pohtineensa paljon, miten kieltä pitäisi elvyttää niin, että se ajaisi tasapuolisesti kaikkien karjalan kielten ja karjalaisuuksien asiaa. Turhaa harmia aiheuttaa erityisesti käytössä olevan termistön toimimattomuus Suomessa.
– Karjalan kielen aseman virallistamiselle olisi tärkeää saada kaikkien suomalaisten tuki, mikä ei tapahdu ilman selkeää suunnitelmaa ja johdonmukaista termistöä. Mikä tahansa tämä meidän varsinaiskarjalan kielimuotomme nimi onkaan, niin sen pitää olla käyttökelpoinen ja ymmärrettävä. Varsinaiskarjalan kielimuodosta ei voi puhua Suomessa eteläkarjalana ihan samasta syystä kuin livvinkarjalasta ei voi käyttää karjalankielistä termiä anuksenkarjala, Niko tiivistää.
“Toivoisin myös, että jokainen karjalan kieltä opiskeleva käyttäisi aikaa sen ajatteluun ja selvittämiseen, että mitä karjalaa ne omat esivanhemmat ovat oikeasti puhuneet”
– Olisi äärimmäisen tärkeää sopia yhdessä mistä puhutaan, kun puhutaan karjalan kielestä ja kielen elvytyksen tavoitteista. Kielitieteilijöiden näkökulma kieleen on ymmärrettävästi erilainen kuin karjalaisten, mutta Suomen karjalaisyhteisön näkemyksiä ei voi noin vaan sivuuttaa. Kyse on kuitenkin meidän kulttuuriperinnöstämme.
Niko toteaa, että elvytystyössä sivuun jääneen varsinaiskarjalan kielimuoto vaatisi erityistä huomiota. Varsinaiskarjalan kielimuotoa puhuttiin Laatokan Karjalassa Suojärvellä, Suistamolla, Soanlahdessa, Impilahdella, Korpiselässä sekä Ilomantsissa. Varsinaiskarjalan kielimuodolle pitäisi saada mahdollisimman pikaisesti kattava sanakirja ja myös erilaisia tekstisisältöjä, kuten kaunokirjallisuutta.
– Toivoisin myös, että jokainen karjalan kieltä opiskeleva käyttäisi aikaa sen ajatteluun ja selvittämiseen, että mitä karjalaa ne omat esivanhemmat ovat oikeasti puhuneet, Niko muistuttaa.
Edesmenneet näyttävät tietä
Niko kertoo, että Loimolan Voiman tavoite on ollut alusta asti karjalan kielen ja kulttuurin elvyttäminen kokonaisuutena. Rajakarjalaisille karjalankielisyys tarkoittaa myös ortodoksisuutta, joka nykytulkinnoissa tiputetaan helposti pois.
Miksi näin tapahtuu?
– Se on hyvin erikoinen ilmiö. Itselleni ortodoksisuus ja karjalaisuus ovat sellaisia, joita kumpaakaan ei olisi ilman toista. Ymmärrän kyllä, että on vaarallista lähteä tuomaan liikaa etnisyyttä uskontoon, koska se voi johtaa etnofyletismiin eli uskonnon valjastamiseen kansallisten ja etnisten tavoitteiden ajamiseen. Suomen ortodoksisen kirkon piirissä karjalaisuus ei tässä mielessä kuitenkaan ole todellinen ongelma, kun se ei poissulje muita tapoja olla ortodoksi. Meillä ei ole mitään syytä peittää omaa ortodoksikarjalaisuuttamme, varsinkin kun kirkkokuntamme juuret ovat syvällä Karjalassa, Niko kertoo.
Ortodoksikarjalaisuus näkyy Nikon ja Hannan kodissa.
Pariskunta pohtii, että ortodoksisuuden säilyminen on haasteellista myös siksi, että se siirtyy eteenpäin vain elämällä ortodoksiyhteisössä. Identiteetin rakentaminen kielen avulla on helpompaa, koska kieltä kuka tahansa voi opiskella itsenäisesti ilman kytköksiä karjalaisyhteisöihin.
Niko ja Hanna harmittelevat, että jos tietoisuus varsinaiskarjalan kielimuodosta ja ortodoksikarjalaisuudesta heikentyy, on myös rajakarjalaisuus kaikessa kielellisessä ja kulttuurillisessa monimuotoisuudessaan vaarassa kadota. Tieto ortodoksisesta rajakarjalaisuudesta on hajallaan digitaalisessa maailmassa ja piilossa ikääntyvissä karjalaisyhteisöissä.
– Jos yhteys omaan sukuun ja kulttuuriperintöön on katkennut, joutuu moni rakentamaan oman identiteettinsä ikään kuin tyhjän päälle. Erityisesti somemaailmassa saattaa käydä niin, että nuori ei löydäkään niitä todellisia juuriaan, vaan kiinnittyy saatavissa olevaan karjalaisuuteen eli johonkin siihen viereen. Sehän on kauhean ymmärrettävää ja inhimillistä, mutta myös kauhean surullista. Rajakarjalaisuudessa kun olisi valtavasti mistä ammentaa, Hanna pohtii.
Niko lisää, että sukupolvien ketjun katkeamisen myötä myös yhteisökeskeinen ortodoksikarjalainen ajatusmaailma on vaarassa kadota.
– Keskeinen osa ortodoksikarjalaisuutta on ymmärrys siitä, että ei ole olemassa vain minä itse, vaan myös muu yhteisö ja kaikki ne edesmenneet sukupolvet tuolla jossakin, Niko toteaa.
– Mietin usein mitä tuonilmaisissa olevat sukulaiset ajattelevat siitä, mitä mie milloinkin teen. Jos koen että esivanhemmat myhäilevät tyytyväisinä, että kačohan brihačču, niin silloin tunnen olevani oikealla tiellä. Yhteys edesmenneisiin on eräällä tavalla miun omatunto ja ohjaa tekemisiäni.
“Terveh Vegarus
Muailmah tulin, konza mua oli tulessa
tuatot rajal maksettih kallehinda hindua
Taivas palo, synnyin loittona koista
kerrottih miul, ei sijua samanmoista
muan piällä ollun, kuin mistä lähtiettih
Ykskai, vierahil sijoil toimeh tuldih
Igiä miul tuli, pyzyi čirppi da vazara
Oma mua peitokkali oli eziripun tagana
Suuri utopie, seiččenkymmenvuodine valda
lopuškal kuadui raja Karjalan kangahalda
Emäzeni keral mie synnyndäsijat, rannat näin
Hospodie kiitti, kumardi siel häin paikkapäin
Eniä en iče dorogua myöt’ mie matkua
ei sijettä n’iken mius eniä voi katkata
Vegarus lähillä, lähembänä tuattoin mua
midä ruatgi muailmas, mugah sidä et sie sua
Elgiä andakkua koin painuo unohukseh
viegiä sytyttäkkiä tuli muissoks tuohukseh
Hos olengi mie eloksen ollun tiäldä pois
Husanvuaral tunduu jälgimäin kui olizin omas kois
Terveh Suojärvi, terveh vanha Vegarus
buitto kuin on ollun tänne iguine miun kaibavus
”
“Terveh Vegarus on tarina kaipauksesta ja muistamisen tärkeydestä. Kirjoitin tekstiin ikäväni tuonilmaisiin siirtyneelle appistarikalle”