Salmin babazet: “Selviytymisessä auttoi luottamus Luojaan ja ihmisten hyvyyteen”

Kuopiolaisen Tuula Iljinin keittiön pöytä on katettu hänen vanhempiensa häälahjaksi saamilla Myrna-kupeilla ja kauniisti kirjotulla juhlaliinalla. Kahville on kutsuttu lähistöllä asuvat salmilaiset babazet eli orusjärveläinen Annikki Heiskanen (os. Kuusela ent. Koverskoi), Tuleman kylässä syntynyt Aili Toivanen (os. Palmuaho, ent. Balagurow) ja Siiri Rissanen (os. Alanko) Manssilasta.

– Ottakkua, ruvetkah syömäh, sanottiin meillä, kehottaa livvinkarjalaa äidinkielenään puhuva Annikki. Hän voisi itse ottaa lisää kahvia, a pieni tippane vain.

Kahvittelun lisäksi babazien kanssa on tarkoitus puhua selviämisestä. Jokainen heistä on kaksinkertainen Karjalan evakko, jonka elämää on määrittänyt sota. Miten paljon nähneet ja kokeneet armahat babazet voisivat neuvoa meitä epävarmuuden ja sodan uhan kanssa eläviä nuorempia sukupolvia?

Kuopiolaiset Siiri Rissanen, Annikki Heiskanen ja Aili Toivanen ovat syntyneet 30-luvulla Salmissa.

Babazet kertovat, että ennen sotaa Venäjän ja Suomen välinen raja oli vain oja maassa. Sodan syttymiseen saakka ei oltu vihollisia, vaan naapureita.

Lokakuun lopussa 1939 Salmissa alkoi rajakylien evakuointi. Asukkaiden tuli siirtyä Uuksun rautatieasemalle, mukaan sai ottaa sen mitä kukin jaksoi kantaa. Sota näkyi myös lasten elämässä.

– Ennen evakkoon lähtöä laitoimme siskojeni kanssa leikkimökin kaikki astiat täyteen punaisella kreppipaperilla värjättyä vettä. Siskoni kirjoitti siihen viereen lapun, jossa kiellettiin suomalaisia sotilaita juomasta sitä, mutta kehotettiin venäläisiä juomaan. Se oli sitä lasten sotaa, Aili kertoo.

– Lähdimme evakkoon kuorma-autolla, mutta emme ehtineet pitkälle ennen kuin Suomen armeija takavarikoi meiltä auton. Pääsimme sitten ystävien hevosreen kyytiin. Matkalla kohti Uuksua katselimme liekkien punaiseksi värjäämän taivaan alla, miten kotitalo ja Salmi paloivat takanamme, Aili muistelee.

Evakkojuna. Kuva SA-kuva, sotamuseo.

Siiri kertoo, että sodan syttymistä ja evakkoon lähtöä ei vieläkään voi muistella ilman kyyneleitä.

– Sodan syttyessä meidän perheessämme oli vain kolme naista: äiti, mummo ja minä. Isäni kaatui sodan heti sodan alkuvaiheessa joulukuussa. Me emme tienneet, että miten selviäisimme kolmestaan, kun meillä ei ollut mitään turvaa missään.

Perhe päätyi kohti länttä suuntaavaan evakkojunaan. Siiri kertoo, että junan härkävaunuissa oli pelkkiä makuuritilöitä eri tasossa. Vaunun nurkassa sijainnut laskiämpäri ei riittänyt pääosin naisista, lapsista ja vanhuksista muodostuneelle joukolle alkuunkaan.

– Meidän yläpuoleisellamme ritilällä oli kuusilapsinen perhe, ja sieltä kaikki ulosteet tippuivat suoraan meidän päällemme. Ei siitä auttanut ruveta riitelemään, että ole vaikkane, kun ei sille mitään voinut, Siiri muistelee.

Ilmahälytyksen tultua kaikkien piti poistua junasta ja paeta metsään. Annikki muistelee miten väsyneet ja huonokuntoiset vanhukset kaatuilivat paksussa kinoksessa. Lumessa piti tarpoa hipihiljaa, jotta vihollinen ei kuulisi missä mennään.

Sodan jäljet näkyivät lapsissa

Evakkopaikkakunnilla odotti epätietoisuus tulevasta. Siiri perheineen päätyi Jalasjärvelle Pohjanmaalle. Evakot odottivat toimintaohjeita ja tietoa sijoituspaikoista koulun kentällä.

– Kukaan ei halunnut meitä, kun meillä oli mukana vanha mummo ja minä olin pikkulapsi. Kenttä alkoi tyhjentyä, ja me pelkäsimme, että minne tässä joudutaan. Muistan hyvin sen ilon ja helpotuksen tunteen, kun paikalle tuli Myllyniemen nuori isäntä, joka ilmoitti, että hän ottaa meidän perheemme ilomielin kotiinsa asumaan.

Myllyniemi oli kylän suurin talo, josta löytyi samanikäinen tytär leikkitoveriksi. Siiri kertoo, että perhettä kohdeltiin kaikin puolin hyvin. Pohjalaistalo tuntui vain valtavalta ja pohjalaisten tavat oudoilta, kun kahviinkin pantiin suolaa. Tuvan iso kerrossänky oviverhoineen muistutti Siirin mielestä pesukomuuttia.

– Muistan kysyneeni äidiltäni, että mamma, mintäh meijät pandih komuuttih muate, Siiri nauraa.

Välirauhan aikaan perheet palasivat takaisin Karjalaan ja lapset takaisin kouluun. Sota oli koko ajan läsnä, ja sen vaikutukset näkyivät myös lapsissa.

– Muistan miten koulussa vieressäni istui poika, joka pissasi jatkuvasti housuunsa. Ei silloin ymmärretty mitä sen pissaamisen taustalla oikeasti oli, kun ei näistä asioista puhuttu mitään, Siiri kertoo.

“Matkalla kohti Uuksua katselimme liekkien punaiseksi värjäämän taivaan alla, miten kotitalo ja Salmi paloivat takanamme”

– Aili Toivanen

Välirauhan poikkeusoloissa lapset joutuivat näkemään myös sota-ajan synkän puolen.

– Koulumatkani kulki Tuleman työväentalon kentällä sijainneen venäläisten sotavankien leirin ohi. Kurkimme uteliaina piikkilanka-aidan yli, miten sieltä välillä joku vangeista yritti karkuun huonoin seurauksin. Me lapset olimme jotenkin niin tottuneita sotaan, Aili muistelee.

Välirauhan aikana tunnelma Salmissa oli levoton. Venäläisiä desantteja nähtiin eri puolilla pitäjää.

– Olimme kesällä 1943 mustikassa kodin lähellä. Keskellä metsää oli aukio, ja siinä kannon päällä istui venäläinen mies, desantti. Hiivin säikähtyneenä hiljaa takaisin äidin luo, joka sanoi, että nyt me Siiri kaikessa rauhassa lähdetään täältä pois. Ei se mies meitä onneksi ampunut.

Siiri myöntää, että myös Manssilassa desantteja pelättiin.

– Olin ystäväni luona leikkimässä talon yläkerrassa, kun alhaalta kuuluu kopinaa. Me säikähdimme ihan kauheasti, että nyt ne desantit tulevat. Alakertaan hiivittyämme paljastui, että äänen aiheuttivat ulkona kopsuttelevat kanat, Siiri kertoo.

Viimeiset jäähyväiset kodille

Viimeinen evakkomatka koitti kesällä 1944. Babazet muistelevat miten pellava kukki ja Karjalan kesä oli kauneimmillaan. Siirin isä oli hankkinut ennen talvisodan alkua uuden kodin hirret valmiiksi. Talo rakennettiin kesällä Siirin äidin suvun maille Manssilaan, mutta ilman sodassa kaatunutta isää. Perhe ehti asua uudessa kodissa kolme viikkoa ennen kuin lopullinen lähtö Karjalasta tuli.

– Siinä ei ollut monta tuntia aikaa valmistautua lähtöön. Äiti kaivoi valokuvat maahan turvaan siksi aikaa, kunnes päästäisiin palaamaan takaisin. Siellä ne varmaan maatuvat vieläkin, Siiri kertoo.

“Meidän perheemme kohdalla selviämisessä tärkeintä oli ihmisten hyvyys. Matkan varrella kohtaamamme hyvät ihmiset kohtelivat meitäkin ihmisinä. Siitä on varmasti syntynyt luottamus siihen, että elämä kantaa.”

– Siiri Rissanen

Hyvät ihmiset tekivät elämästä helpompaa

Uusilla asuisijoilla evakot rakensivat taloja, raivasivat peltoja ja lapset aloittivat koulunkäynnin. Viisivuotisen kansakoulun jälkeen oli mahdollista hakea keskikouluun tai ylioppilastutkintoon tähtäävään oppikouluun. Annikki kertoo, että hän olisi halunnut jatkaa opintoja, mutta äiti ei antanut.  

– Kansakoulunopettajani, viipurilainen Viktor Mitrunen, kävi kaksi kertaa meillä kotona pyytämässä, että minut päästettäisiin oppikouluun tai edes keskikouluun. Äiti kielsi ja sanoi, että oppikoulussa kasvatetaan laiskoja. Hän jätti minut ukin ja mummon kasvatettavaksi ja muutti itse töihin Helsinkiin. Hän oli sitä mieltä, että minun piti oppia tekemään töitä ja elättämään itseni. Ja minä kun olisin niin halunnut opiskella, Annikki suree.

Karjalaiset saivat osakseen monenlaista kohtelua. Erityisesti ortodoksia tapoja oudoksuttiin.

– Ensimmäisellä evakkopaikkakunnalla minua kiusattiin. Yksi erityisen ilkeä tyttö pakotti minut kulkemaan kouluun lunta täynnä olevia ojanpohjia pitkin. Muut lapset ilkkuivat, kun me ortodoksit teimme ristinmerkkejä eli "hokkuspokkusta" ja lauloimme karjalaisia hengellisiä veisuja, Vaeltajan lauluja, Annikki muistelee.

Aili toteaa, että luterilaisuus ja suomenkielinen nimi suojasivat häntä kiusaamiselta. Myös Siiri kertoo säästyneensä kaikenlaiselta syrjinnältä.

– Minua ei ole kiusattu uskonnon tai kielen takia koskaan. Meidän kohdallemme osui vain hyviä ihmisiä, eikä minulle ole jäänyt traumoja minkäänlaisesta syrjinnästä. Me olimme myös varsin sopuisa ja rauhallinen perhe, ehkä silläkin oli vaikutusta, Siiri pohtii.

 

Aikuisiksi kasvettuaan babazet rakastuivat, avioituivat ja saivat lapsia. Muuttuvat perhe- ja sukusuhteet toivat murheita, mutta myös iloa.

Siirin puolison luterilainen suku otti ortodoksikarjalaisen miniän varsin hyvin vastaan.

– Häittemme lähestyessä tuleva anoppini kysyi minulta, että enkö voisi vaihtaa uskontoani. Totesin hänelle, että ei ole vielä sellaista miestä syntynyt tähän maailmaan, jonka vuoksi syntymäuskoni vaihtaisin. Ei siitä tarvinnut sen jälkeen puhua enää, anoppini oli hyvä ihminen ja ymmärsi kyllä, Siiri kertoo.

Annikki kertoo, että hänellä haasteena oli oma karjalainen äiti, joka ei katsonut hyvällä avioliittoa luterilaisen savolaisen kanssa. Aviopuolisoa sai kaikissa asioissa kynsin ja hampain puolustaa.

– Ennen häitämme sain äidiltäni kortin, että hän oli Saksassa hermoja lepuuttamassa eikä tulisi häihimme. Se tuntui valtavan pahalta. Siinä hetkessä päätin, että kun omat lapseni tuovat valittunsa kotiin näytille, niin otan heidät avosylin vastaan, olivat he millaisia tahansa. Ja hyviä vävyjä ja miniöitä olen saanut, Annikki kertoo.

Ailin savolainen puoliso oli vahvatahtoisen äidin ainoa poika. Suhteet anoppiin olivat haasteelliset alusta saakka, vaikka Aili oli suomenkielinen ja luterilainen. Ailin karjalaisuus oli silti anopille kova paikka, ja hänen puolisonsa joutui Ailia usein puolustamaan anopin edessä.

– Kuulin vasta jälkeenpäin, että anoppini oli julistanut, että meidän avioliittomme ei tulisi kestämään. Se kesti 62 vuotta, Aili kertoo.

“Rakas mummoni opetti minut ristimään silmät aamuin, illoin ja päivisin. Se tulee ihan itsestään minulta vieläkin. Arjessa pyydän Luojalta usein ääneen apua, a hospodi auta minnuu. Minulla on aina toivo siitä, että kaikesta selvitään.”

– Annikki Heiskanen

Aili harmittelee, että ymmärrys ja tieto Suomen ja suomenkarjalaisten historiasta on katoamassa maailmalla ja myös Suomessa.

– Muutama päivä sitten televisiossa joku saksalainen haastateltava tivasi, että mitä Venäjä on teille suomalaisille tehnyt. Hän ei ollut lukenut historiaa, Aili toteaa.

– Muistan myös, miten jokin vuosi sitten luin erään karjalaistaustaisen kapellimestarin haastattelun, jossa todettiin että "kapellimestarin karjalainen isä evakuoitiin Suomeen". Evakuoitiin Suomeen? Minä puin nyrkkiä ja itkin, kun se oli niin loukkaavaa. Me olimme Raja-Karjalassa ihan yhtä lailla Suomessa ja suomalaisia, Aili lisää.

Luottamus Luojaan ja ihmisiin auttoi selviämään

Babazet toteavat, että ortodoksikarjalaisuus on hyvin yhteisö- ja sukukeskeinen identiteetti, joka rakentuu karjalaisyhteisössä eläessä. Yhteisöllisyys on auttanut karjalaisia myös selviytymään sodan menetyksistä ja siirtymään eteenpäin elämässä.

– Olen sitä mieltä, että kyky elää tässä hetkessä auttoi karjalaisia selviämään. Turvallisuuden tunne tuli myös siitä, että perheet ja sukupolvet olivat yhdessä. Tapahtui mitä tahansa, niin olimme aina yhdessä, Annikki kertoo.

Kaikki babazet toteavat olevansa kiitollisia siihen mitä elämä on tuonut mukanaan. Karjala on kaikille yhä se lapsuudenkoti, mutta kaipuuta sinne ei enää ole. 

Annikki toteaa, että Karjala ei ole enää se sama paikka kuin ennen sotia. Lapsuudenaikaiset ihmiset, kylät ja yhteisöt ovat kaikki jo historiaa. Annikin oma elämä jakautuu karjalaiseen ja suomalaiseen elämänvaiheeseen.

– Jonkinlainen ulkopuolisuuden tunne jatkui isoäitini ja rakkaan enoni, Viktor Kuuselan, kuolemaan saakka. Siitä alkoi toinen elämä ja myös karjalan kieli jäi, kun vierellä ei ollut enää ketään kenen kanssa sitä puhua. Olen kuitenkin kiitollinen molemmista elämänvaiheista enkä haluaisi mitään muuttaa, Annikki kertoo.

Siiri lisää, että selviytymisessä ovat tärkeitä myös kohtaamiset muiden ihmisten kanssa.

– Meidän perheemme kohdalla selviämisessä tärkeintä oli ihmisten hyvyys. Matkan varrella kohtaamamme hyvät ihmiset kohtelivat meitäkin ihmisinä. Siitä on varmasti syntynyt luottamus siihen, että elämä kantaa.

Babazet korostavat, että selviytymisessä auttoi myös luottamus Luojaan.

– Rakas mummoni opetti myös minut ristimään silmät aamuin, illoin ja päivisin. Se tulee ihan itsestään minulla vieläkin. Arjessa pyydän Luojalta usein ääneen apua, a hospodi auta minnuu. Minulla on aina toivo siitä, että selvitään, Annikki lisää.

Pitkän elämän myötä on tullut myös ymmärrys siitä, että kaikki on väliaikaista.

– Murheet ja suru ovat osa elämää. Sateen jälkeen paistaa aurinko, sitten taas tulee sade ja ukkonenkin voi jyrähtää, mutta kaikki tuo menee ohi, Siiri lohduttaa.

– Olen sitä mieltä, että meidän ei kannata hötkyillä. Eletään tätä päivää ja otetaan vastaan se mitä tulee. Loppu on Luojassa sitten, Aili toteaa.