Ulla Korkatsu: ”Ylisukupolvisen taakan kohtaaminen teki minusta vahvan”

Rakkaus karjalan kieleen, lapsuus Rasimäen karjalaisyhteisössä ja vahva ortodoksikarjalainen identiteetti ovat muovanneet Ulla Korkatsusta toimittajan, jonka elämäntehtävänä on antaa ääni rajaseudun ihmisille. Rankat elämänkokemukset ovat auttaneet Ullaa ymmärtämään, miten ylisukupolviset traumat vaikuttavat karjalaissuvuissa vielä tänäkin päivänä.

Sulo-koiran kanssa Rasimäen vaaramaisemissa.

Nuolijärven kaunis vaaramaisema avautuu Ullan kodin pihalta, jonne Ulla on tullut Sulo-koiran kanssa minua vastaan. Vaarojen takana muutamien kilometrien päässä sijaitsee Rasimäki, monen suojärveläisen ortodoksisuvun sotienjälkeinen sijoituspaikka ja myös Ullan syntymäpaikka.

Ulla kertoo, että Korkatsujen suvun matka Rasimäkeen alkaa Suojärven Valeinkylästä, jossa Ullan isä Heikki Korkatsu on syntynyt. Monet rajakarjalaiset olivat kauppiaita, kuten myös Heikin isä Jegor Korkatsu, joka oli aikoinaan tullut Suojärvelle Porajärveltä Venäjän Karjalasta. Jegorin puoliso Eudokia (os. Miinin) työskenteli keittäjänä Jehkilän koululla.

Korkatsujen perhe koki kovan kohtalon, kun Suojärven itäisiä osia, Moisionvaaraa ja Hyrsylän mutkaa, ei ehditty evakuoida talvisodan alkaessa. Korkatsujen aivan rajan pinnassa asuneen suurperheen vanhin poika Mikko päätyi sodan syttyessä rintamalle ja vanhin tytär Veera asui Helsingissä.

– Vanhemmista lapsista isäni Heikki ja tätini Klaudia pääsivät hiihtäen pakoon, ja tätini Sina hyppäsi reen jalaksille. He pääsivät lopulta kuorma-auton kyydissä Tolvajärvelle, josta he jatkoivat muiden rajakarjalaisevakkojen kanssa matkaa Suonenjoelle, Ulla kertoo.

Perheen kymmenkunta pienintä lasta ja vanhemmat jäivät lähestyvän rintaman jalkoihin, ja heidät ja muut alueelle mottiin jääneet suojärveläiset vietiin Interposolkan vankileirille helmikuussa 1940.

Huoli kotiin jääneistä pikkusisaruksista ja vanhemmista oli kova, ja tietämättömyys heidän kohtalostaan jatkui sotavuosien yli. ”Ajatuksissani odotan aina vanhempiani ja sisaruksiani, sillä he ovat vieläkin teillä tuntemattomilla. Rukoilen koko ajan, että Jumala suojelee heitä. Anna Hospodi heidä vardoitzoo! Toivon, että maailmaan koittaisi rauha ja kallis synnyinmaamme säilyisi itsenäisenä”, suri Klaudia vuonna 1943 Pohjanmaalla kirjoittamassaan kouluaineessa.  

Erosta tuli pitkä, sillä seuraavan kerran lapset tapasivat äitinsä vasta 60-luvulla, kun Eudokia pääsi tapaamaan lapsiaan Suomeen. Perheen Venäjän puolelle joutuneet jäsenet olivat päätyneet Interposolkasta Siperiaan, josta he olivat vuosien jälkeen päässeet palaamaan takaisin Porajärvelle.

Kauhavalle muiden rajakarjalaisevakkojen mukana päätyneet Heikki ja Klaudia saivat kasvattivanhemmikseen tätinsä Nastoin ja hänen puolisonsa Jegor Kanervon. Suojärveläisille osoitettiin maata Rasimäeltä Valtimolta, jonne perhe raivasi oman tilan.

– Koko Rasimäen kylä on pääosin suojärveläisten raivaama. Sinne rakennettiin yhteensä 49 tilaa, joista yksi oli meidän. Nasti ja Jegor olivat siihen aikaan jo melko iäkkäitä, joten tilan pitäminen oli isäni vastuulla heti alusta saakka, Ulla kertoo.

Nuoruus karjalaiskylässä rakensi vahvan identiteetin

Heikki avioitui paikallisen Anja Lehikoisen kanssa, ja perheeseen syntyi yhteensä seitsemän lasta, joista Ulla on nuorin. Ulla toteaa, että Rasimäen ortodoksiyhteisössä karjalaisuus, perinteet ja karjalan kieli olivat kaikessa mukana, joten omaa identiteettiään ei ole koskaan tarvinnut etsiä.

– Miun tata ei koissa paissut nimidä kuin vai karjalaua. Hän oli talvisin Ruotsissa metsätöissä muiden suojärveläisten kanssa, ja sielläkin ukkokööri pagizi vain karjalua, Ulla kertoo.

Karjalankielisten ja ortodoksien lisäksi Rasimäellä oli paljon myös seka-avioliittoja, joissa luterilainen puoliso oli löytynyt joko evakkovuosien aikana Pohjanmaalta tai paikallisista valtimolaisista. Ulla kertoo, että kieli- ja murre-erot huvittivat Heikki-isää suuresti.

– Isä oli sellainen omanarvontuntoinen ylikarjalainen, joka naureskeli Valtimon paikallisille ja heidän murteelleen. Hiän oli aivin piälličči muis. Se pagizi sitä karjalaua joga kohas da oli mitä oli. Kerran isänpäivänä mieheni toivotti hänelle hyvvee issäinpäevee, ja siitähän isä sai naurut pitkäksi aikaa. Naapurin akan ”kääkee, kääkee” -pyyntö sai hänet lähes halkeamaan naurusta, Ulla nauraa.

Rasimäellä on myös oma osansa Ullan uravalinnassa. Karjalaisyhteisö oli täynnä erilaisia ihmiskohtaloita ja tarinoita, joita Ulla kuunteli korvat höröllä jo pikkutyttönä.

– Menin jo lapsena naapurin Jussin eli Čopin Iivanan ja Aunen luo kylään, ja pyysin heitä kertomaan sodasta ja Karjalasta. Murgina-ajan jälkeen Jussi rupesi pirtin matolle muate ja kertoi minulle tarinoita, Ulla muistelee.

“Miten minulla olisi ollut nuorempana mittään välineitä ymmärtää tai hoitaa itseäni, kun niitä ei ollut edellisillä sukupolvillakaan?”

– Ulla Korkatsu

Elämä Rasinmäen karjalaisyhteisössä piti sisällään myös synkkiä sävyjä. Kuten monissa muissa evakkoyhteisöissä, myös Rasimäellä kotinsa menettänyt ja juuriltaan irrotettu karjalaisjoukko käsitteli menetyksiään ja suruaan viinalla ja työllä. Näin teki myös Ullan isä.

– Rasimäellä on keitetty hirveästi pontikkaa ja juopoteltu. Lauantaiksi akat tekivät čihvua, kiljua. Ukot ryyppäsivät yhdessä ja surivat sillä tavalla. Hirveästi muistelivat Karjalaa, mehtätyömaita ja itkivät, että ”elä vai velli virka nimidä, ei kärsi koko ajan muistua”.

Ullan kertoo, että evakkovuodet ja sota olivat jättäneet jälkensä myös isän kasvattivanhempiin. Ullan äiti oli pitkät talvet yksin appivanhempiensa ja lastensa kanssa, kun Heikki-isä kulki Ruotsissa metsätöissä.

– Nastoi ja Jegor kohtelivat äitiäni huonosti, mikä on ollut hänelle valtava painolasti ihan näihin päiviin saakka. Olen tullut siihen tulokseen, että he eivät henkisesti selvinneet sodasta ja ajoivat omat pirunsa miniäänsä, Ulla toteaa.

Evakkoyhteisöjen elämä on ollut jatkuvaa työntekoa, kun tiloja on raivattu, taloja rakennettu ja maata viljelty. Työn tekemisestä tuli monelle evakolle selviytymiskeino, jonka avulla vaikeiden asioiden ja muistojen kohtaamista pystyi loputtomasti välttelemään.

–  Kasvattivanhemmat ruoskivat isää tekemään aina vain töitä, töitä ja lisää töitä. Jos isälle valitin, että nyt on huono mustikkavuosi, niin hän vain totesi että ”Ka eule mustoida, jos siinä vai stolan iäres vorvottaa”, Ulla muistelee.

Rankat kokemukset pakottivat kohtaamaan ylisukupolviset traumat

Vaikka Ullan isä lopetti juomisen kuusikymppisenä, ehti lapsuus jättää jälkensä myös Ullaan, joka rupesi vanhempana juomaan itsekin. Ongelmat alkoivat kasaantua, kun mukaan tulivat viinan lisäksi myös lääkkeet.

– Olin luonteeltani valtavan arka, yliherkkä ja pelkäsin kaikkea. Minulle määrättiin ahdistukseen bentsodiatsepiineja, ja niiden kanssa jouduin ongelmiin. Aina kun tuli ahdistus tai paniikkikohtaus, niin laitoin napin naamaan ja ajattelin, että kyllä tämä elämä on helppoa, kun ei tunnu enää missään. Ryyppäsin ja söin bentsoja kuin karkkia tajuamatta, mitä siitä voi seurata, Ulla kertoo.

Jouluna 2015 viinan ja lääkkeiden pitkäaikainen väärinkäyttö johti lopulta psykoosiin.

– Se oli kamalan pelottava tila, jossa aivot eivät toimi enää yhtään, koska ne ovat niin ylikuormittuneet. Ihan kuin olisi pää lykätty täyteen hernekeittoa. Olin niin lukossa, että aivoissa ei tapahtunut mitään, enkä pystynyt puhumaankaan.

Lääkärit totesivat, että tilasta paraneminen olisi hyvin epätodennäköistä ja että Ulla todennäköisesti jäisi loppuiäkseen laitoshoitoon.

Ulla hoitaa mielenterveyttään lenkkeilemällä päivittäin Sulo-koiran kanssa.

– Kuitenkin siinä vaiheessa, kun aine rupesi hitaasti häviämään elimistöstä, sain pikkuhiljaa sen entisen Ullan takaisin. Minähän olisin kuollut aikapäiviä sitten, jos minulta ei olisi sitä lääkettä saanut pois, koska ne annokset olivat niin isoja, joita söin. Kävin bentsoja hakemassa monelta eri lääkäriltä, sokeuduin omalle toiminnalleni ja olin lopulta ihan nisti, vaikka uskottelin itselleni, että eihän tässä ole mitään hätää, Ulla kertoo.

Apuna parantumisessa ovat olleet päivittäiset metsälenkit Sulo-koiran kanssa, rukoukset ja työskentely omien kipukohtien kanssa Vortex-menetelmän avulla.

– Vortex on energiahoitoa ja meditointia, joka tuo kaikki epäkohdat elämässä esiin, joista suurin minulla oli lääke- ja alkoholiriippuvuus. Ihteni kanssa työskentelen sillä vortexilla ja meditoin. Ja onhan minulla pienestä lähtien ollut turvana ortodoksinen uskonto ja rukoukset, joita en ole hylännyt, Ulla kertoo.

Ylisukupolvisten traumojen katkaisu edellyttää niiden siirtymistä edistävien käytösmallien ja tunnereaktioiden tunnistamista. Ulla myöntää, että psykoosiin joutuminen ja siitä selviäminen ovat auttaneet häntä hahmottamaan paremmin kaikki tilanteeseen johtaneet taustasyyt. Myös oman isän ja yhteisön elämäntarinat näyttäytyvät kokemuksien myötä uudessa, armollisemmassa valossa.

–  Miten minulla olisi ollut nuorempana mittään välineitä ymmärtää tai hoitaa itseäni, kun niitä ei ollut edellisillä sukupolvillakaan. Nyt ymmärrän, että kuten isäni, myös minä kannoin suvun painolastia mukanani ja vielä lisäsin siihen kerroksia juopottelemalla ja lääkkeillä.

– Mutta se oli se minun tieni, joka piti käydä läpi. Näin pitkään unia, joissa lääkäri antoi lääkereseptin, ja minä sanoin sille hirmu ilkeästi, että ota ne lääkkeet ja työnnä ne yksitellen perzieh, Ulla nauraa.

Elämänasenne ja luonne yhdistävät karjalaisia

Ulla toteaa, että taakan lisäksi karjalaisuuden mukana tulee myös hyviä asioita, kuten voima, sinnikkyys, myötäelämisen taito ja anteliaisuus. Rasimäellä vieraat otettiin aina avosylin vastaan, gostitettiin.

– Karjalaisten tärkein selviytymiskeino on ollut yhteisöllisyys. Yhdessä on koettu hyvät ja pahat asiat ja selvitty kaikesta. Ortodoksinen usko ja yhteisö ovat olleet valtava voimavara, ja sieltä se vieraanvaraisuuskin kumpuaa.

– Isä oli yligostittaja. Vieras kutsuttiin stolah da murginal da kyly lämmättih da peti luajittih. Isä syötti ja juotti kaikki, enkä minä en tiiä, mistä niillä riitti djengat kaikki aina syöttää. Naapurissa yksi poika olisi mennyt tansseihin illalla, mutta hänellä ei ollut kengie. Isä oli talvipakkasella antanut kengät jalastaan, että ”täs siul kengät, nyt piäset blässimäh”, Ulla muistelee.

Ulla lisää, että vieraanvaraisuuden lisäksi myös tunneherkkyys erityisesti yhteisön kipupisteiden suhteen on sellainen piirre, josta karjalaisen tunnistaa. Suomen ortodoksikarjalainen yhteisö sai sotien jälkeen kuulla paljon nälvimistä siitä, miten he eivät ole oikeita suomalaisia, mikä on monelle karjalaiselle edelleen arka asia.

– Tunneäly on joka elämän saralla kauhean tärkeää, ja se on sisään rakennettu meissä karjalaisissa. Tunneäly on myös sitä, että tuntee meidän historiamme ja ymmärtää, mitä toiselle voi puhua. Että ei puhu loukkaavasti eikä hyödynnä niitä toisten kipukohtia eikä vähättele, sillä semmoinen sattuu ihan kauheasti. Ne ovat meille ortodoksikarjalaisille niin kipeitä asioita, että kun ne samat väitteet toistuvat vielä tässä ajassa typeryyden ja tietämättömyyden siivittämänä, niin tekisi mieli kuristaa, Ulla puuskahtaa.

Ulla pohtii, että karjalaisia yhdistää uskon, historian ja perinteiden lisäksi myös luonne ja elämänasenne.

– Karjalaisissa suvuissa tietynlainen olemisen tapa ja luonne siirtyvät seuraaville sukupolville. On paljon sellaisia ihmisiä, jotka ihmettelevät, mistä nämä omat erikoiset luonteenpiirteet tulevat. Itsekin mietin nuorempana, että mikä minussa on vikana, kun en ollut yhtään samanlainen kuin nuo muut. Nyt vasta vanhempana tajuan, että eihän siinä mistään viasta ollut kysymys, vaan karjalaisuudesta.

Epäoikeudenmukaisuutta ei voi katsoa sivusta

Monia karjalaisia yhdistävä tekijä on myös suoruus ja oikeudenmukaisuuden taju. Ulla myöntää, että suoruus on ollut toimittajan työssä sekä siunaus että kirous.

– En voi olla hiljaa epäoikeudenmukaisuuden edessä. Minä en osaa mielistellä, enkä ole ikinä pistänyt ketään arvojärjestykseen tai kumarrellut, vaan puhun kaikille ihan samalla tavalla. Sitä varmaan ihmiset ovat kauheasti ihmetelleet. Minulla voi olla liiankin reteä puhetyyli ihmisten kanssa, jota voi olla vaikea ymmärtää karjalaisyhteisön ulkopuolella, Ulla toteaa.

Ulla kertoo surevansa sekä journalistina että karjalankielisenä karjalaisena, miten paljon pahaa ja väärinkäytöksiä on tapahtunut erityisesti karjalan kielen ympärillä. Erityisesti varsinaiskarjalan kielimuodon tulevaisuus ja sen myötä myös Suomen ortodoksikarjalaisen yhteisön tulevaisuus huolettavat.

– Karjalan kielen ajaminen vain yhdeksi keinotekoiseksi livvipohjaiseksi kirjakieleksi tarkoittaisi Suomen nykyisen ja historiallisen Karjalan alueella eniten puhutun varsinaiskarjalan kuolemaa. Samalla vaarassa on kadota iso osa Suomen ortodoksikarjalaisen yhteisön perinteitä ja kulttuurihistoriaa. Ja onhan Kalevalan karjalainen runous koottu pääosin varsinaiskarjalan kielialueelta Vienasta ja Raja-Karjalasta, Ulla muistuttaa.

Ulla lisää, että oman kielen säilyttäminen pitää yhteyden sieluun ja yhteisön historiaan auki.

– Kun Loimolan Voima aloittaa soittamisen ja Mika Saatsi rupeaa laulamaan varsinaiskarjalaksi, tuntuu siltä kuin Rasimäen ukon heräisivät eloon ja rupeaisivat pajattamaan, kun heidän kielensä ja tarinansa tulevat niistä lauluista läpi.